torstai 31. lokakuuta 2013

Ajatuksia

Välillä olen miettinyt, kuinka paljon itsestäni haluan blogiini antaa. Tietyn tasoisen anonyymiyden haluan säilyttää, mutta toisaalta blogini on ollut minulle omaehtoinen terapiaväline jo pari vuotta, aina äitini kuolemasta lähtien. Yleislinjana haluaisin pitää positiivisia, jopa turhamaisia hyvänmielen-postauksia, mutta pieni lukijakunta mahdollistaa minulle myös päiväkirjamaisemman tunteiden purkamisen - vaikka se ei ehkä ole sitä, mitä lukijat minulta haluavat. Blogini kuvastaa minua, vaikkakin yleensä pinnallisemmin, ja haluan sen olevan aito. Tämän vuoksi en halua rajoittaa aihepiirejä vain pinnalliseen hömppään. Toisaalta, aina syvällisempiä kirjoittaessani olen miettinyt pitkään ennen julkaisemista, ja niin myös tällä kertaa.

Tämä syksy on ollut stressaava, sekä hyvässä että huonossa. Koko alkuvuoden juoksentelin sairaalassa ja lääkäreillä, kunnes vajaa kaksi kuukautta sitten oli vuorossa leikkaus. Jo sairaslomalla keksin itselleni uuden stressattavan, kun jo pidempään jatkunut tyytymättömyys työni suhteen tuli tiensä päähän. Lähetin tarkoin viilattuja hakemuksia eri työpaikkoihin. Kävin haastatteluissa.

Nyt olen siinä pisteessä, että todella mielenkiintoisesta työpaikasta minua on haastateltu kahdesti viikon sisään! Aivan uskomaton mahdollisuus uraani ajatellen, koulutusta työpaikan puolesta, haastavia, isoja kokonaisuuksia yksittäisten pikkuasiakkaiden sijaan. Kasvava yritys keskeisellä sijainnilla, ja rivityöntekijän sijaan minusta on kaavailtu pomon oikeaa kättä. Viikossa he ovat tehneet minulle jo urasuunnitelmat moneksi vuodeksi eteenpäin, mukaanlukien ammattini arvostetuimman tutkinnon suorittamisen.

Tällä viikolla mielialani ovat menneet laidasta laitaan. Olen todella innoissani ajatellessani näitä haasteita, sitähän minä olen halunnutkin! Samalla pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä. Pelkään epäonnistuvani ja tuottavani pettymyksen. Minusta tuntuu, että nykyinen päätyöni ei ole valmistanut minua heidän kaavailemilleen uranäkymille. Nykyinen ammattitaitoni on suurelta osin haastavan sivutyöni ansiota. Riittääkö se?

Masennun miettiessäni epäonnistumista. Toinen puoli minusta tietää olevansa sekä hyvä ja tehokas että nopea oppimaan. Nyt, toistaiseksi perheettömänä, olisi täydellinen hetki uraputkeen hyppäämiselle. Nykyisessä työssäni turhautumiseni lisääntyy päivä päivältä, koska en koe työtäni haastavaksi ja harvoin enää opin uutta. Nykyinen työnantaja ei tarjoa koulutusta eikä palkka vastaa tämänhetkistä koulutustani ja kokemustani.

Uusi työ on aina hyppy tuntemattomaan. Tässä taloustilanteessa saa miettiä todella tarkkaan vakituisen työpaikan vaihtamista koeaikaan, vaikka alallani onkin suhdanteista huolimatta hyvä työtarjonta. Ja tottakai myös mahdollisesti menetetyt lomapäivät harmittavat - kahden työn välissä niitä harvoja lomia on todella oppinut arvostamaan, ja ne ovatkin henkireikä. Silti jo haastattelijoideni asenne kertoo minulle sen, että epävarmuuteni on turhaa. Olen ikääni nähden kokenut ja täten myös haluttu. Vastavalmistuneista on alalle tunkua, kokeneemmista kilpaillaan. Tämä asettaa omat paineensa - pystynkö täyttämään heidän odotuksensa?

Muutama päivä armonaikaa miettiä uskallanko hypätä tuntemattomaan. Yksi suurista kysymyksistä on sivutyöni, jonka tämä potentiaalinen uusi työnantajani kokee ongelmalliseksi, mutta josta en kuitenkaan ole luopumassa. Aika näyttää, mitä tapahtuu, mutta elämässä pitää ottaa riskejä, eikös?

4 kommenttia:

  1. Jolindha. Hyppää ihmeessä sinne uuteen! Mulla on ollut tässä vähän sama tilanne jo useamman kerran. Ensimmäisellä kerralla vaihdoin jopa hieman alaa, nyt olen siirtynyt yrityksen sisällä uusiin tehtäviin aika nopealla syklillä, enkä omasta aloitteestani. Olen kyseenalaistanut oman osaamisen, sen riittämävyyden näin nopeille siirtymille ja sanonut sen suoraan. Mulle on tarjottu samoja asioita, koulutusta, etenemistä ja valmiita polkuja. Ja vaikka olen sanonut ääneen, että ootteko ihan varmoja että mä muka pärjäisin ( ;) ) niin mulle on vaan sanottu, että kyllä sä opit. Ja niin mä olen kasvanut ihan järjettömän paljon kokoajan. Ammatillinen osaaminen on viimeisen puolen vuoden aikana about kymmenkertaistunut ja vastuun lisääntyessä sitä vaan kasvaa uuteen rooliin. Kun annetaan tilaa, pääsee kehittymään!

    Sun pitää luottaa siihen, että uusi työnantaja näkee sun potentiaalin ja tietää myös sen, että sä et ole heti valmis. Sä voit luottaa siihen, että siellä kyllä annetaan sun kasvaa, koska tärkein on asenne. Mä voin sen verran kertoa mun työstä, että teen rekrytointia osana työtä ja katson kahta asiaa hakijassa. Osaamista ja sitä asenne/potentiaalia. Jälkimmäinen on tärkeämpi ja monesti näkee, että hakija itse ei vielä edes tajua omaa potentiaaliaan. Silloin aina rekrytoivan esimiehen kanssa tehdään jo kehityssuunnitelmaan ennenkuin henkilö edes on aloittanut työtään. Uskoisin siis, että sussakin näkyy se potentiaali, jota sä et edes vielä itse tiedä. Eikun kasvamaan uusiin haasteisiin! You go girl! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jonna todella rohkaisevasta kommentistasi!! Sait mut tosissaan miettimään, ja ehkä myös löytämään vähän enemmän uskoa itseeni. :) Juuri semmoinen kommentti, johon tulen varmasti vielä palaamaan epätoivon hetkinä, valaa luottamusta! Thanks!

    Ps. Tänään illasta selvisi, että haluavat mut niin kovasti, ettei edes sivutyö haittaa. Mahtavaa. :)

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa niin huikealta mahdollisuudelta että just go for it, babe!!! =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piitzi, kiitos! Vielä olen pantannut vastaustani, pelottaa jos mahdollisuus ei olekaan totta. :) Mutta taidan huomenna antaa myöntävän vastauksen, jos sopimus vaan on mieleinen!

      Poista

Ilahtuisin kovasti kommentistasi! Pahoittelen samalla sanavahvistusta, roskapostin määrä on lisääntynyt huimasti...