Sivut

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Pinnallista

Pinnallisuus on varmaan asia, joka ärsyttää toisia suunnattomasti. Pikaisella selauksella myös oma blogini vaikuttaa kauhean pinnalliselta. On tavaraa jos jonkinlaista, keskitytään puhtaasti esteettisiin asioihin, oman kodin sisustamiseen. Ei oikeastaan edes kirjoiteta kauheasti muusta.

Mä mietin tätä aihetta tänään ajaessani tunnin kotimatkan kyyneleet silmissä ja henkeä haukkoen. Musta olisi ihanaa, jos olisin oikeasti pinnallinen ihminen. Ajatukset ja se elämä oikeasti pyörisi vaan näiden pinnallisten asioiden ympärillä. Jes jes, löysin kivan maton kotiin ja joo seuraavaks mä myös tilaan sitätätäjatota. Kaikki kiiltävää ja kaunista syvemmällä oleva ei koskettaisi mua. Olisin juuri sellainen kuin blogini välittämä kuva helposti on.

Pinnallisuus myös voittaa sen katkeruuden, joka meinaa muuten hiipiä mieleen. Katkeruus siitä, mitä joudun kestämään. Mistä kaikesta joudun ottamaan vastuun yksin, vaikka se vastuu kuuluisi osittain, tai jopa kokonaan ihan jollekin muulle. Ja siitä, että tehdessäni kaikkeni muiden puolesta, kenellekään ei tule mieleenkään kysyä, miten minä jaksan. Tarvitsenko minä jotakin. Sen sijaan kautta rantain vihjaillaan - tai sanotaan päin naamaa - kuinka pitäisi tehdä vielä enemmän. Olla enemmän.

Kodin laittaminen on mulle varmaan jonkinlainen itsesuojelumekanismi. Huomaan, että välillä koko homma saa todella neuroottisia piirteitä. Karkaa käsistä, varmasti ainakin monen muun näkökulmasta. Joskus jopa omastakin näkökulmasta. Siitä huolimatta mulla on hyvä ja melkeinpä onnellinen olo, koska voin hallita ainakin jotakin. On jokin elämän osa-alue, johon ongelmaiset ihmiset ympärillä, esimerkiksi se alkoholisti-isä ja kuollut äiti eivät vaikuta. Vaikka se alue onkin vain sisustamista.

Missä kohtaa on ok olla oikeasti itsekäs, ajatella sitä omaa hyvinvointia?

Mun henkisenä paperipussina hyperventilaation varalle toimi tänään maalipurkki. Mä ajattelin sitä, miten kohta taas avaan sen ihanan keltaisen purkin ja rupean sottaamaan. Paskat muista.

2 kommenttia:

  1. Pysäyttävä teksti enkä tiedä mitä sanoa. Ittekseni lukiessani nyökyttelin, omassa elämässäni pystyn samaistumaan kirjoittamaasi.

    Kukaan muuhan ei sun parasta ajattele ku sinä itte, ei voi mennä kovin paljoa vikaan jos tuon aina muistaa. Ite tuon opittuani (aina en tosin muista) oon säästyny monelta pettymykseltä ku en oo ees oottanu mitään. Että sä olisit niin vahva että jaksat.. muitten puolesta ei tarvii olla vahva, ei ainakaan niitten jotka kerta toisensa jälkeen satuttaa ja loukkaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tosi pitkään viitsinkö tätä edes julkaista, mutta ei ollut päiväkirjaa käsillä ja piti saada vähän purkaa tunteita... :) ja tosiaan, vielä kun oppisi ajattelemaan itseään enemmän! Kiva kun kommentoit, Anna. <3

      Poista

Ilahtuisin kovasti kommentistasi! Pahoittelen samalla sanavahvistusta, roskapostin määrä on lisääntynyt huimasti...