Tänään on ollut tavallista syvällisemmät mietteet hömppäviikonlopun jatkoksi. Muutaman viikon päästä tulee kuluneeksi puoli vuotta äidin kuolemasta. Puoli vuotta tuntuu mielessäni uskomattoman pitkältä ajalta - puoli vuotta siitä, kun viimeksi näin äidin ja pystyin puhumaan hänen kanssaan. Normaali seuraus läheisen kuolemalle on suru, pohjaton sellainen. Vaikka ehkä tilanteesta riippuen?
Jutellessani erään ystäväni kanssa, joka keväällä menetti itselleen kovin läheisen mummin, koin mielenkiintoiseksi sen, että hän ei alun järkytyksen jälkeen ole surrut. Hän tiesi mumminsa olevan valmis siirtymään eteenpäin eikä hän sen ensireaktion jälkeen ole halunnut tuhlata aikaansa suremiseen, vaikka ikävä onkin. Ehkäpä tämä toimii pitkään sairastaneiden tai iäkkäämpien henkilöiden kohdalla? Kuolema on luonnollista ja ehkä jopa toivottua.
Mulla suru ei ole jäänyt siksi ainoaksi tunteeksi - nykyään pelkään ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkään, että mulle soitetaan sen ja sen rakkaan kuolleen tällä kertaa. Jos joku perheenjäsen soittaa "epänormaaliin" kellonaikaan, yritän jo puhelimeen vastatessa valmistautua suru-uutisiin.
Pelkään sairaaloita, mikä on jopa omasta mielestäni täysin järjenvastaista. Mutta järjellä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Kuukausi sitten soittaessani itselleni ambulanssia keskellä yötä yritin viivytellä viimeiseen asti. Mua huolestutti enemmän se, että sairaalassa kämmitään ja siinä sivussa tapetaan minutkin, kuin se, että syy ambulanssin kutsumiseen saattaisi olla vakava ja ilman hoitoa pahempi juttu. Ajattelin, että parempi ottaa panadolia ja pysyä kotona. Järkevää? Not.
Pelkään läheisten ihmisten puolesta. Tädilleni tänään tehtyä leikkausta olen jännittänyt jo pari kuukautta. Tänään pelasin puoli päivää pasianssia töissä, koska en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään mihinkään järjelliseen toimintaan odotellessani uutisia. Onneksi ne uutiset oli hyviä.
Ehkä sen pelon kanssa oppii elämään? Tai vielä parempaa, ehkä se katoaa pikkuhiljaa ja järki selättää tunteet sata-nolla. :) Toivossa on hyvä elää!
Läheisten menetykset muuttaa kyllä elämää, eikä entiseen ole paluuta, onneksi muistoja ei kukaan voi meiltä viedä.
VastaaPoistaMukavaa viikon jatkoa sinulle ♥
Voi rakas!!! :(
VastaaPoistaMulla on vähän samanlaisia ajatuksia, kun puhelin soi kummalliseen aikaan - tai jos isä soittaa, yleensä vaan äiti soittaa ja isä vaan jos jotain on sattunu..hyvää tai huonoa..
Sun äiti oli ilmeisesti vielä kovin nuori - yllättäen tulleet tapaukset on kamalimpia. Elän vieläkin uudelleen päivää jolloin ystäväpiirissä sattui aivan kamala onnettomuus, siitä on pian vuosi.
En tiedä tarkkaan mikä sun äitin tapaus oli, hoitovirhe tai jotain..kaiken surun keskellä ja pelon..luulen, että tunnet taatusti vihaa joka on ymmärrettävää, vaikka ihmisiähän me kaikki ollaan, lääkäritkin, mutta silti kun jotain sattuu omalle kohdalle - hirveää!!!
Halauksia sulle!!! <3
Uskon että läpikäymäsi tunteet on ihan normaaleja. Lisänä vielä se että oot altis "tuntemaan suuremmin" ja masentumaankin. Ehkä asioiden läpikäyminen vie enemmän aikaa vaikka eihän missään oo ees määritelty miten kauan surra saa!!!
VastaaPoistaMä katsoin vierestä kun nelikymppinen, mulle tuntematon mies odottamatta kuoli. Se jätti jäljet pitkäksi aikaa ..en osaa ees ajatella mitä fiiliksiä sitä joutuis läpikymään jos siinä ois ollu joku tuttu =/
Tuttuja ajatuksia.
VastaaPoistaMiun äidin kuolemasta on nyt 8kk ja välillä suren vieläkin, välillä itken ikävää. Ja pelkään läheisteni puolesta. Jos joku sairastuu, pelästyn heti ja rupean pelkäämään pahinta. Pelkkä flunssakin saa pelkäämään kuolemantautia. Meillähän äiti sairastui ja ensin ajateltiin, että se on sydämen vajaatoimintaa. Jota se olikin, mutta sellaisen sairauden aiheuttamaa, mitä ei voinut parantaa.
Sanoisin tuosta siun tutun mummon kuolemasta, että mummon ja äidin kuolema on kaksi eri asiaa. Miun mummo kuoli reilut kaksi vuotta sitten 90 vuotiaana. Ja äiti 64 vuotiaana. Miun mielestä 90 vuotias on saanut elää pitkän ja hyvän elämän ja kukaanhan ei täältä selviä hengissä. Mutta 64 vuotiaalle (ja sitä nuoremmille) kuolema tulee liian aikaisin ja kaikki jää kesken. En mie mummon kuolemaa ole liiemmin surrut alun jälkeen, ikävöinyt kylläkin.
Ainakin miulla äiti oli läheisempi kuin mummo, se kaikkein läheisin, paras ystävä.
Miekin toivon, että tuo läheisten kuoleman pelko häviää ajan mittaan.
Riitta, kiitos ja mukavaa viikkoa sinullekin! ♥ Muistot ovat kyllä ihania olemassa. Huomasin hiljan, että kaikki muistot eivät enää itketä, osasta voin jopa puhua hymyillen. ♥
VastaaPoistaPieni Lintu, kiitos! ♥ Mullakin on juuri isä se, joka saattaa soitella ihan ihme aikoihin! Viimeksi tänään kuudelta aamulla, huoh. :)
Äitini oli tosiaan nuori, hän kuoli vajaa pari viikkoa ennen kuin olisi täyttänyt 56 vuotta. Ensimmäinen lapsenlapsi vasta saatu ja iloisista eläkepäivistä haaveillessa. Kaikkea sitä sattuukin! Surku myös ystäväpiiriäsi kohdannutta onnettomuutta, ne pysäyttävät. :(
Meistä tapaus oli selkeä hoitovirhe, sairaala väittää komplikaatioksi. Lopullisen päätöksen kestäminen voi viedä parikin vuotta. Säälin kyseistä lääkäriä, koska niinkuin sanoit, hänkin on ihminen. Samalla vihaan häntä, ja tämä saa olon pahaksi. Inhottavaa vihata toista, varsinkin kun hänhän se joutuu elämään tietäen tappaneensa toisen ihmisen. :/ Halauksia sullekin! ♥
Anna, tuo oli hyvä huomio, että on altis "tuntemaan suuremmin" ja masentumaan. Oon aina ollut ylitunteellinen hörhö, mutta nyt tuntuu välillä, että ne tunteet menee niiiin laidasta laitaan ja mittasuhteetkin vähän toista luokkaa! Kertaalleen piti jo ostaa raskaustestikin. :D
Hui kauheaa! Kuoleman näkeminen on hirveää, vaikka kuinka olisi vieraampi ihminen. Tai näin ainakin uskon, oikeastihan en ole nähnyt kenenkään kuolevan. Äitikin oli koneissa, kun häntä kävin viimeistä kertaa katsomassa, ja hän kuoli vasta myöhemmin. Hali sullekin! ♥
Sirutuuli, halaus! ♥ Aikoinaan kun luin blogistasi kirjoittamaasi, en osannut oikein reagoida. En tiennyt, mitä kirjoittaa ihmiselle, joka on menettänyt äitinsä "liian aikaisin". Ei se suru taida mennä missään kohtaa kokonaan ohi, mutta jos edes siihen pisteeseen, että keskittyy enemmän siihen hyvään. Eikä aina odottaisi ihmisten kuolevan... Mie ainakin vatvon vielä aika tavalla tapahtunutta, muistelen esimerkiksi miltä äiti näytti sairaalassa.
Mun äidillä oli perussairauksia, mutta syksyn ja kevään aikana niitä oltiin hoidettu ahkeraan ja kaikki näytti hyvältä. Oltiin toiveikkaita, koska se tasapaino oli löytynyt. Äiti kuoli lopulta tutkimukseen, johon hänet painostettiin, päivää ennen kuin hän olisi päässyt kotiin.
Vanhemman ihmisen kuolemasta mulla on samat ajatukset kuin sullakin. Välillä vaan tuntuu, että tämä on mielipide jota ei niin saisi mainostaa. Tiedän jo nyt, että en osaa surra sitten joskus, kun pappani kuolee. Pitkä elämä takana, eli tuleehan se aika joskus. Ehkä mun olisi ennemmin pitänyt ihmetellä niitä, jotka jäävät suremaan täyden elämän eläneen ihmisen puoleen.
Noi fiilikset on ihan normaaleja ja inhimillisiä - viha, sääli..kaikki sitä lääkäriä kohtaan!
VastaaPoistaMä en haluisi olla lääkäri, niillä on niin suuri vastuu. :/
Pieni Lintu, ihan normaalia, mutta on se silti jotenkin harmi huomata olevansa inhimillinen. :D Ei vaan, vakavasti puhuen, mäkään en lääkäriksi haluaisi. En kestäisi vastuuta toisten elämästä. :/
VastaaPoista