Sivut

torstai 18. huhtikuuta 2013

Pelko

Takana vaihteeksi taas sairaalapäivä. Olen siitä onnekas, että elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta selvisin tasan kahdella sairaalakerralla. Muksuna paha keuhkokuume (viikko sairaalassa) ja siinä vajaa kakskymppisenä vielä pahempi mononukleoosi (taas viikko sairaalassa). Kumpikin kerta omalla tavallaan hirveä, koska jotenkin en osannut tällöinkään suhtautua mitenkään erityisen luonnollisesti kyseisiin paikkoihin tai lääkäreihin. Lapsena toki saakin pelätä, mutta tunnustan kyllä pelänneeni siinä kakskymppisenäkin (asiaanhan ei mitenkään liity se, että nieleminen ja jopa hengittäminen oli vaikeaa). Sinänsä ehkä hassu juttu, koska äitini oli kuitenkin kyseisen alan ammattilaisia, ja olen tavallaan elänyt sairaalaympäristön "keskellä" lapsesta lähtien. Kuunnellut juttuja, käynyt äidin työpaikalla jne.

No mutta, jos nuo omakohtaiset kokemukset olivat mielestäni vaikeita silloin aikoinaan, niin kaikki muuttui vielä pahemmaksi aika lailla tasan kaksi vuotta sitten. Huhtikuun 20. päivä vuonna 2011. Se päivä, kun mun nuoruus taisi tosissaan loppua ja siirryin kalkkisten kastiin. Aikuistuin kyllä jo nuorena ja omaan kotiinkin muutin 18-vuotiaana, mutta kyllä se tietty nuoren viattomuus (hyväuskoisuus?) silti kulki - onneksi - mukana pidempään. Mutta äidin kuollessa koin yllättäen tulleeni pakotetuksi ns. perheen vastuulliseksi aikuiseksi.

Ja se sairaalajuttu? Mä en tänä päivänä pysty astumaan niistä ovista sisään tuntematta ihan järjetöntä pelkoa. Näkemättä silmissäni äitiäni siten, kun hänet näin viimeisen kerran hyvästellessäni. Muistan jokaisen yksityiskohdan niiltä päiviltä. Ja pelkään. Tiedän tasan tarkkaan, että ihmiset sairaaloissa ON ammattilaisia. He tekevät työnsä hyvin. Mutta virheitä tapahtuu, ja meidän lähiperheeseen on osunut jo kaksi hoitovirhettä samassa sairaanhoitopiirissä parin vuoden sisään. Mulla on jatkuva pelko, että jos mä joudun sinne, mä en hengissä lähde ulos. Olisin virhe numero kolme. On vaikeaa olla itkemättä niiden muistojen keskellä. On mahdotonta olla pelkäämättä, vaikka kuinka toistaa niitä järkiasioita mantroina mielessään. Ja harjoitus ei tunnu tässä pelkoasiassa toimivan siedätyksenä, kuten olen nyt päässyt toteamaan.

Ja kun nyt kerran synkistellään. Kävin katsomassa äitiä sairaalassa päivää ennen hänen kuolemaansa. Hän kertoi pääsevänsä parin päivän päästä kotiin, harmitteli vaan kun hänet oli painostettu erääseen tutkimukseen ennen kotiuttamista. Mä kerroin löytäneeni tosi kivan mustan mekon erään vanhan sukulaisen hautajaisiin. Äiti kertoi päättäneensä hakeutua eläkkeelle. Mä sanoin, että varmasti hyvä idea jos hänestä siltä tuntui, mutta riittäisihän kertynyt eläke varmasti. Äiti vastasi naureskellen, että eiköhän se sen aikaa riitä, mitä hänen elämäänsä on jäljellä. Seuraavana päivänä äiti kuoli tutkimuksessa tehtyyn virheeseen.

Pyydän anteeksi ja kiitän, jos luit tänne asti. Jotain kevyempää seuraavalla kerralla. :)

14 kommenttia:

  1. Kyllä luin. Tosi rankka juttu ja varmasti valtava menetys tuossa iässä. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Rankkaa on, ja ehkä eniten harmittaa asiat, joista ei puhunut ja jotka vain oma äiti tietää parhaiten. Esimerkiksi oma lapsuus yms. Asiat, jotka jäivät tekemättä, kuulematta, näkemättä, kokematta.

      Poista
  2. Helppoa ei sinunkaan elämäsi ole ollut. Vahvalta kuitenkin vaikutat ja jaksuja toivottelen sulle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. ♥ Kai se pitää vaan aatella, että vastoinkäymiset vahvistaa? :)

      Poista
  3. Liikuttava teksti. Jaksamista teille pelon ja ikävän keskelle.

    VastaaPoista
  4. Voi Jolindha <3 =.( Pahoillani että joudut tuollaista taakkaa mukanasi kantamaan. Ootteko saanu tapahtuneesta kunnon selvityksen? Onko virhe myönnetty ja anteeksi pyydetty? Mikään ei tietenkään äitiäsi takaisin tuo mutta että kohtelu toivottavasti on ollut teille suremaan jääneille inhimillistä..

    En voi ees kuvitella pelkoa mitä käsittelemään joudut, saatika että moinen ei oo jääny ees yhteen kertaan. Toivottavasti itse sairaalassa käydessä kerrot pelkosi ja siihen suhtaudutaan asiallisesti.

    Suuri halirutistus <3 ihana saada sut tänne blogistaniaan takaisin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna ♥ Tämä on kyllä asia, jota en kenellekään tahdo. Pahoiteltu toki on, mutta kyllä se yleinen linjaus on se, että mitään virhettä ei tehty, ja tapahtunut yritetään vierittää potilaan omaksi syyksi. Sairaala kaiketi yrittää turvata selustaansa. Meillä on vasta käsiteltävänä asia - käsittelyajat ovat muuten jotain sanoinkuvaamattoman järkkyä!!!!! - ja vasta joskus hamassa tulevaisuudessa kuullaan, tullaanko asiasta nostamaan syyte, vai pistetäänkö tapahtunut vain komplikaation piikkiin.

      Itse tiedän, ettei mitkään pahoittelut tai korvaukset tuo äitiäni takaisin, mutta seuraukset ovat olleet meidän perheessä sitä luokkaa, että jotain korvauksia mielestäni pitäisi saada. Tuskin saadaan. Ehkä eniten nyppii se, kuinka oikeasti rivien välistä on yritetty syyttää potilasta itseään komplikaatiosta. Maallikon korviinkin virhe kuulostaa niin silmiinpistävän (korviintuntuvan?) karkealta, että tämä tuntuu röyhkeyden huipulta. Miten omaisille voidaan tämmöistä sanoa?

      No joo, eipä se murehtimalla parane, mutta murehdin silti. :) Mitä tuohon pelkoasiaan tulee, tähän asti en ole osannut sanoa mitään. Ehkä satunnaisesta hysteerisestä itkemisestä on osattu jotain arvata? :D Pakko se on ensi kerralla ottaa puheeksi, kun tutkimuksetkin ovat pahempaa luokkaa.

      Poista
    2. Ei voi kun silmiä pyöritellä ja ihmetellä =/
      Upeaa kuitenkin ettet pyöritä surua yksin sisälläsi vaan pystyt siitä täälläkin kirjoittaa.. Oot selviytyjä <3

      Poista
    3. Mulla oikeestaan kirjottaiminen on koko ajan ollut tärkeä keino purkaa tunteita. Enimmäkseen kirjoittelen ruutuvihkoon, jota kuskaan mukana, mutta välillä tuntuu, että pitää saada kunnolla tuulettaa ajatuksia. Henkilöitä on ihan vaan pari, joiden kanssa voi näin kipeästä asiasta puhua - sinänsä ikävää, mutta monet oikeastaan tuntuvat vaivaantuvan tämmöisestä aiheesta, ja sitten sitä ei halua tarkoituksella kiusata toista. :)

      Ja kiitos! ♥

      Poista
  5. Olen pahoillani läheistesi menetyksestä! Olet joutunut liian nuorena luopumaan heistä. :( Voimahalaus! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mariel ♥ Ikävintä menettämisessä on ehkä juuri se näkökulma, kun aika on tullut liian aikaisin. Vanhana kuoleminen on täysin eri asia, kun henkilö on ehtinyt jo elää täyden elämän.

      Poista
  6. Olen sanaton....ja surullinen puolestasi. huh huh...halaus <3

    VastaaPoista

Ilahtuisin kovasti kommentistasi! Pahoittelen samalla sanavahvistusta, roskapostin määrä on lisääntynyt huimasti...