Hengissä ...

... ollaan! Muutama sairaalareissu ja 15 kiloa takana, mutta muuten kaikin puolin kunnossa. Olen siis sairastellut, en tehnyt mitään typerää. :)

Pahin depis on vaihteeksi taas helpottanut, onneksi. Masentuneisuus on masentavaa, vaikka sekin olotila on vaan läpikäytävä. Kuormitusta on ollut ihan liikaa, erityisesti tuolla psyykkisellä puolella, mutta siitä voi olla suunta vain ylöspäin.

Jaksan taas suunnitella, miettiä ja jopa toteuttaa. Taaperon askelin, mutta kuitenkin. Olen miettinyt syntyjä syviä, elämän suuria kysymyksiä. Siis ihan sitä peruskauraa. Mitä haluan, mihin tähtään - elämän eri osa-alueilla sekä ihan yleisestikin. Mikä on juuri minulle tärkeää? 

Työni on ihan kiva, mutta työpaikan vaihto on ehkäpä vuoden tai viimeistään kahden päästä vuorossa. Pitkän tähtäimen työpaikaksi en nykyistä koe. Työ ei ole haastavaa, enkä kehity mihinkään suuntaan. Muutama mahdollinen työtilaisuus kurkistelee kulman takana - ns. sivutyönä itsensä kehittämistä omalla alalla. Toki toivon parasta, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Mahdollisuudet ovat vasta ajatuksen tasolla.

Ystäviä minulla on sekä hyviä että huonoja. Huonot paljastuivat äidin kuollessa, kun elämä ei ollutkaan enää yhtä hymyä ja hauskuutta. Hyvät ystävät sen sijaan todistivat arvonsa. Parisuhderintamallakin tapahtuu, mutta en koe sitäkään elämässäni tärkeimmäksi. En halua tässä vaiheessa vastata elämästäni muille kuin itselleni, sillä välillä tämä itselleen vastaaminenkin on tarpeeksi haastavaa.

Koti on Se Juttu mulle. Viihdyn kotona. Kotona saan olla oma itseni ja juuri niin itsekäs, masentunut tai neuroottinen kuin itse haluan. Tai sitten ylipirteä, hermostuttava, touhottava ja äänekäs. Tunteita laidasta laitaan, värien kirjoa elämän kaikilta osa-alueilta.

Ennen äitini kuolemaa suunnittelin oman kodin ostoa. En ollut asiasta vielä puhunut - halusin kertoa äidille ensimmäisenä - mutta olin laskenut, suunnitellut, etsinyt ja laskenut vielä vähän lisää. Se kaikki muuttui yhdessä iltapäivässä. Ajatus omasta kodista muuttui tyhmäksi, kun elämä muuttui radikaalisti. Vaikka viihdyn nykyisessä kodissani, ei se ole mulle se oma, josta haaveilen. Lähestulkoon puoleksi vuodeksi hautasin haaveeni, kunnes tuon pahimman masennuksen keskellä heräsin miettimään, mitä oikeasti haluan.

Jotain on tähtäimessä, mutta ajatus on yksinkertaisesti niin hullu, että vielä koitan järkeillä. Sen sijaan olen herätellyt sisäistä sisustajaani ja sitä remppaintoakin. Masennus lähtee nyt! Koska eihän tuosta mitään tule, jos perusmasennuksen seuraksi tulee vielä kaamosmasiskin...

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseeni! Kiitos myös teille kaikille, jotka olette jaksaneet roikkua mukana tänä keväänä alkaneesta jatkuvasta masistelusta huolimatta. :) En väitä päässeeni asian "yli", mutta tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, miten kuopan pohjalta pääsee ylöspäin. Tähdätään siis vähemmän masentavaan syksyyn!