torstai 10. maaliskuuta 2011

Muistoissa

Kissa-aiheinen draama jatkukoon vielä tänään.

Tasan vuosi sitten oli toiseksi kamalin päivä tähän astisen elämäni aikana. Silittelin Essiä eläinlääkärin yrittäessä tehdä työtään. Essin hengitys katkeili, yhtäkään hyvää suonta verikoetta varten ei ollut löytyä ja nukutuskaan ei jostain syystä tehonnut. Näin ja tunsin pienen kissani pelon. Jälkeenpäin kuulin, että olisin muutaman viikon, tai jopa päivän sisään saattanut tulla kotiin vain löytääkseni Essin kuolleena.


10.3.2010 19.29, istuin autossa silmät kyynelien sumentamina. Lähetin veljelleni tekstiviestin, "Essi lopetettiin :( " ja seuraavat kaksikymmentä minuuttia istuin hiljaa, niiskuttaen ja yrittäen torjua äitini lohdutukset. Haava oli liian tuore. Essin kuljetuskoppa nökötti takapenkillä, tyhjänä.


Kotiin päästyäni sammutin kännykän ja vedin kaikki verhot kiinni, istuin pilkkopimeässä sohvalla ja itkin. Tuntitolkulla. Varmaan olisin jo kaivannut jotain nesteytystä, varsinkin kun sama meno jatkui seuraavana päivänä. Mutta järjellä ei ole mitään asiaa silloin, kun ihminen oikeen rypee itsesäälissään. Ja näinhän minä nimenomaan tein. Surin, ja luonteelleni ominaisesti ruokin samalla suruani. Kesti kuukausia ennen kuin pystyin puhumaan Essistä itkemättä. Ehkä jotain toista olisi saattanut nolottaa lähestulkoon ääneen parkuminen samalla, kun koittaa selittää miksi oppari ei edisty tai uusintatentin uusintakin jää suorittamatta. Ei minua.


Kuka väittääkään, että lemmikit ovat vain eläimiä, sietäisi saada kuonoonsa. Vuosien hoitamisen ja huolehtimisen jälkeen luopuminen on paljon vaikeampaa kuin jos kyseessä olisi "vain" eläin. Itse ainakin rinnastin kokemuksen lapsen menettämiseen, molemmat mielestäni yhtä tuskallisia. Mutta toisaalta ihmiset ovat erilaisia, kaikki yksilöitä. Toiset kiintyy enemmän kuin toiset, suorastaan naurettavuuksiin asti. Itse kuulun kai tähän ryhmään.


Mulla pahin suru helpotti vasta, kun hain Niiskun kotiin. Nyt voin taas muistella Essiä, ilman että jokainen muisto tuo kyyneleet silmiin. Vaikka ne pahimmat viimeiset kuukaudet ei vielä olekaan yhtä kevyttä muisteltavaa, on Niiskulla silti ollut suorastaan terapeuttinen vaikutus.

Essi, suloinen temperamenttinen rämäpää. Diivojen diiva ja huolehtivainen mussukka. Ikävä on, mutta ainakaan et enää kärsi. ♥

7 kommenttia:

  1. Tulipa omat muistot mieleen ja kyyneleet nousi silmiin. Tunnen ajatuksesi ja ikäväsi <3

    VastaaPoista
  2. Tippa linssissä täälläkin. Vielä muistan miltä tuntui kun apteekin pihassa olin ja äiti soitti että meidän koira on lopetettu. :( Pokkana ajoin anoppilaan jossa oltii kyläilemässä ja appiukko lasten kanssa ulkona ja ku tulin autosta niin kysyi "no mitä", imeisesti kasvoista näkyi että jotain on sattunu..vaikka "vaan" koira kyseessä niin kyllä siinä itku tuli. Olin kolmannella luokalla koulussa kun koira meille tuli joten yhdessä kasvettiin, se oli niin rakas - eihän se mukaan tullut kun me siskon kanssa kotoa ollaa muutettu, ei olisi tottunut kerrostaloelämään mutta meidän koira se oli vaikka äiti ja isä siitä huolen piti sitten. :( Elihän tuo koiraksi pitkään - 16 pitkää vuotta. Onnellinen JackRussel. Lemmikit voi olla tosi rakkaita!!!

    VastaaPoista
  3. Muistan sen hetken kun jouduin luopumaan mustasta Mörristä allergiani takia, se tunne ei katoa koskaan. Ihanaa että sinulla on ilonasi uusi kissa, suunnattoman ihana tuo kuva, jossa hän makoilee kirjan päällä ♥

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus Jolindha! Kaunis! ♥
    Tässä blogien lukemisessa on se hieno puoli, että saa lukea ihmisten aitoja tunteita ja hienoja kirjoituksia. Ymmärtää elämää eri tavoilla ja tuntea toisen tunteita. Kiitos tästä!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Rakkaista lemmikeistä luopuminen on hurjan raskasta, mutta onneksi sentään jää ne hyvät muistot jäljelle. ♥ Moninkertainen ilo verrattuna suruun. :)

    VastaaPoista
  6. *pyyhkii kyyneleitä näppikseltä*
    mä en oo päässy kissan menetyksestä yli vieläkään.ei kai siitä koskaan pääsekkään mutta edelleen se on todella arka aihe ja on päiviä että itku on todella herkässä.
    viime viikolla totesin työkaverille joka käski mennä katsomaan kissaa etten oo nähnyt kissaa sen jälkeen ja siinä ihan varmasti taas padot aukeis!

    onneksi on muistot <3

    VastaaPoista
  7. Niina, pikkuhiljaa se tapahtuu. Enpä ois miekään uskonut näin nopeasti pääseväni siihen pisteeseen, että pystyn aiheesta hymyillen puhumaan. Vaan rankkaa se "toipuminen" kyllä oli/on. :/ Ja ylihän siitä ei pääse varmaan koskaan! Mutta ehkä ne hyvät muistot valtaa enemmän tilaa. :)

    VastaaPoista

Ilahtuisin kovasti kommentistasi! Pahoittelen samalla sanavahvistusta, roskapostin määrä on lisääntynyt huimasti...