keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Päätä, päätä jo!

En ole koskaan ennen joutunut vastaavaan tilanteeseen. Olen menettänyt ihmisen, joka on ollut rinnallani koko 25-vuotisen elämäni ajan. Ilossa ja surussa.

Eilen en kunnolla tajunut, mitä asia pitää sisällään. Keskityin vain siihen hetkeen, hyvästien jättämiseen. Puristin äidin kättä ja toistin kuinka rakas hän on. Vaikka sanoivatkin, ettei äiti mitään kuule tai ymmärrä. Äitiä ei enää ollut. Kuitenkin tahdoin uskoa, että jossain siellä syvällä oli joku vielä kuuntelemassa.

Tänään äiti nukkui pois aamukahdeksalta. Haluan uskoa, että parempaan paikkaan. Ja haluan myös uskoa, että vielä me tavataan. Mutta mitäs sitä ennen.

Päätöksentekoa. Perkele. (Anteeksi.)

Mun ei tarvitse järjestää mitään, hautajaisetkin on jo sovittu. Mutta silti täytyy ajatella fiksusti, tehdä päätöksiä. Sanotaan, että ei mitään kiirettä - seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että onhan asioilla vähän kiire. 

Ja tässä kohtaa tosissani kirosin koulutustani. Neljä vuotta sitten en olisi tuhlannut ajatustakaan perinnölle, nyt se kolahti heti aamusta mieleen. Perintö. Sekin kuulostaa kirosanalta. Ja perintöverotus sitten... Vanhemmillani on maatila metsineen ja peltoineen, puolet siitä siirtyy nyt mulle ja veljelleni. A-P-U-A.

Hautajaiset ja vaatteet. Muutama viikko sitten ostin kaksi ihanaa mekkoa, sinisen ja mustan. Naureskelin äidin kanssa, että pitäisiköhän se musta säästää parempaan käyttöön - jos vaikka joku iäkäs sukulainen kuolee tänä vuonna. Ehkä olisi pitänyt vaan jättää se mekko ostamatta. Ja ihanat mustat korkokenkäni, äidin lahjaksi ostamat. Nyt jokainen nahan narahdus huutaa kenkien alkuperää.

Äidin jäljiltä tyhjäksi jäävä asunto. Ehdotettiin, että minä muuttaisin sinne. Kolme kertaa isompaan ja puolta halvempaan kuin nykyinen, pian varmaan putkiremontin allekin jäävä asuntoni. Tiskikone ja takapiha kuulostivat kivalta, mutta olisiko siinä kuitenkin liikaa muistoja. Ja toisaalta taas asunto jäisi muuten pääosin tyhjilleen, isä kun asuu käytännön pakosta suurimman osan ajastaan maatilalla.

Ja niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen. En vaan jaksa päättää, mitä ruokaa laittaisin, joten helpompi on jättää syömättä. Vesilasin täyttäminenkin tuntuu turhalta puuhalta. Tällä kertaa tuntuu, että kyse ei ole edes mulle ominaisesta itsesäälistä. En vaan jaksa.

En ole missään kohtaa kuvitellut, että en jossain kohtaa joutuisi luopumaan omasta äidistäni, mutta jotenkin sitä silti oletti, että tämä päivä olisi vasta joskus kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa. Välillä olen rauhallinen ja sitten se iskee taas. Mutta sen kanssa pitää nyt elää.

8 kommenttia:

  1. Voi rakas ystävä... :( Elät niin vaikeita aikoja!!! Sun on pakko syödä, sun on pakko täyttää se vesilasi, pakko! Mä olen tässä seurannu läheltä ystävää, läheisen menettänyttä, se syöminen ja juominen on pakko tehdä! Edes vähän. Jotain edes!!

    Kenkien narina, kaikki muistot..tuntuu aluksi pahalta, vuosien päästä sä rakastat sitä narinaa mikä kengistä lähtee. Aika parantaa - se ei vaan tunnu kivalta, se aika kun ei ole hyvä olla ja pitkää itkeä itkemistään, pala nousee kurkkuun aina kun yrittää olla vahva.

    Halauksia sulle!!! Ja sun veljelle myös!! ♥

    VastaaPoista
  2. Voi mitä uutisia :'(
    Hoitovirhe,ei oo totta!!:(
    Otan osaa.Kovasti voimia ja jaksamista <3


    Niina

    VastaaPoista
  3. Voi, niin tuttuja asioita kirjoitit. Muista syödä, mutta syö sitä mikä maistuu. Siunkin äiti varmaan oli nuori, miun äiti oli 64 kuollessaan, kaikki jäi kesken.
    Miekin ajattelen, että äiti pääsi parempaan paikkaan, se lohduttaa ja siellä hän odottaa meitä muita.
    Vaikea keksiä mitään järkeviä sanoja, muuta kuin että hengessä olen mukana äidin kuolema niin lähellä takanapäin.
    Itke, jos itkettää ja sure ihan rauhassa.
    Jaksamista ja voimia!

    VastaaPoista
  4. En pysty käsittämään mitä joudut nyt läpikäymään. Mitään viisaita sanoja mulla ei oo sanottavana. Paitsi, älä nyt hätiköiden tee päätöksiä joita ehkä katuisit myöhemmin. Vaikka kaikki muistot nyt tuntuu kipeiltä jonkin ajan päästä tilanne on toinen ja kaipaatkin ehkä jotain knkreettista joka äidistäsi muistuttaa.

    Voimia kyynelten täyttämiin hetkiin <3

    VastaaPoista
  5. Voimia ja jaksamista sinulle!
    Minä menetin isäni kaksi vuotta sitten ja olin aina kuvitellut että saan pitää hänet elämässäni pitkään. Elämä päättää toisin ja sen ikävän keskellä on vain elettävä...

    VastaaPoista
  6. Otan osaa. Voimia ja jaksamista sulle Jolindha! Päätöksissä on se hyvä puoli että on pakko tehdä jotain ja ajatella. Pidä itsestäsi hyvää huolta, sitä toivoisi varmasti myös äitisi.

    VastaaPoista
  7. voi. voi voi. otan osaa, jaetaan surua (kiitos rohkeudestasi tehdä niin!), vieritämme kyyneleitä, äidille.

    VastaaPoista
  8. On niin hienoa että joku oikeesti uskaltaa puhua blogissaan myös elämän varjopuolista. Älä tee mitään nyt asioille jotka jonkin ajan kuluttua ovat arvokkaita muistoja ja olet iloinen että ne ovat olemassa. Pitkään ne voivat tuntua pahalta. Koita jaksaa juoda ja syödä, kroppa tarvitsee niitä vaikkei mieli jaksakkaan. Voimia!!!

    VastaaPoista

Ilahtuisin kovasti kommentistasi! Pahoittelen samalla sanavahvistusta, roskapostin määrä on lisääntynyt huimasti...