Äitini oli henkeen ja vereen jouluihminen. Ehkä sen vuoksi joulut nykyään on aika ankeaa aikaa mulle. Äiti keräili enkeleitä ja joka joulu hän kasasi kokoelman näkyvälle paikalle pöydälle. Lauantaina löytäessäni kaupasta edullisen, isohkon enkelin halusin heti viedä sen hänen haudalleen. Ajomatkaa on noin tunti suuntaansa, ihan ok matka lähteä suunnittelemattomallekin reissulle.
Lapsena ajattelin meneväni tässä samaisessa kirkossa naimisiin. Nykyisellään maistraatti on todennäköisempi vaihtoehto, kirkkohäät ei ole mun juttu. Äiti nalkuttaisi varmasti tästä mulle. Veli teki aikoinaan jo sen maistraattitempun, ilman yhtäkään perheenjäsentä tai edes hääkuvaa. Äiti ilmoitti, että mun pitäisi sitten ainakin pitää kunnon häät ja otattaa valokuvatkin.
Kaikki sanovat, että ikävä helpottaa ajan myötä. Musta kyllä tuntuu, että sitä aikaa saa odottaa aika pitkään. Aihe on ihan yhtä kipeä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, ja edelleenkin saatan purskahtaa spontaanisti itkuun asiaa ajatellessa tai siitä puhuessa. Myös tulevaisuus surettaa, koska en koskaan tule jakamaan niitä tärkeimpiä asioita äitini kanssa - esimerkiksi sitä ensimmäistä lasta ja äitiyttä sitten joskus.
Hautakivet on sensuroitu. Säilyy puolittaisesta pärstäkuvasta huolimatta edes jonkunasteinen anonyymiys. Mukavaa sunnuntai-iltaa! Vielä viikko töitä ennen joululomaa... ♥
