Kun elämä vie jalat alta

Päivän kuvituksena minä ja Dani

Viimeinen puoli vuotta on ollut tapahtumia täynnä, ja ikävä kyllä ei siitä parhaasta päästä. En tarkalleen tiedä, missä alamäki alkoi, mutta uskoisin sen sijoittuvan kesään. Loppusyksystä vauhti kiihtyi, kunnes tammikuussa romahdin täysin.

Työpaikkakiusaus. Työuupumus. Masennus. Ja kermana  kaikelle vielä itsetuhoiset ajatukset ja lähestyvä psykoosi.

Tämä herätti. Pyysin apua ja apua sain. Sairauslomalla olen ollut tammikuun lopusta ja jatkosta ei ole tietoa. Työpaikan kanssa en kykene kommunikoimaan, koska kiusaaja on omistaja/esimies. Nykyisessä kunnossani jaksan vähän ja satunnaisesti. Välillä nukkuisin koko päivän, ellei joku potki vieressä. Välillä käyn niin ylikierroksilla, etten lopeta ennen kuin pillerikoomassa.

Olen pettynyt itseeni, ja varmasti monien samassa tilanteessa olevien tavoin syytän nimenomaan itseäni tilanteesta. Kova tie saada takaisin se itsevarmuus ja -luottamus, joka piilee tuolla jossain sisimmässäni. Tällä hetkellä en kykene olemaan kotona yksin, joten lähdin evakkoon maaseudun rauhaan.

Yritän etsiä niitä pieniä ilon aiheita päivittäin. Isäni koira, omat kissani. Aurinko ja nopsaan lähestyvä kevät. Käsitöihin tartuin lähes vuoden tauon jälkeen. Remonttia teen omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseeni. Jos nykyinen tilanne jatkuu pitkään, ainakin minulla on täällä turvallinen "kaksio" omalla sisäänkäynnillä.

Elän päivän kerrallaan, kiitollisena niistä läheisistä ja ystävistä, jotka tajusivat tilanteeni, jopa ennen minua, ja jotka ovat tukenani.

Kiitos myös teille, jotka kenties olette täällä käyneet kurkkimassa.

15. luukku jouluun

Äitini oli henkeen ja vereen jouluihminen. Ehkä sen vuoksi joulut nykyään on aika ankeaa aikaa mulle. Äiti keräili enkeleitä ja joka joulu hän kasasi kokoelman näkyvälle paikalle pöydälle. Lauantaina löytäessäni kaupasta edullisen, isohkon enkelin halusin heti viedä sen hänen haudalleen. Ajomatkaa on noin tunti suuntaansa, ihan ok matka lähteä suunnittelemattomallekin reissulle.

Lapsena ajattelin meneväni tässä samaisessa kirkossa naimisiin. Nykyisellään maistraatti on todennäköisempi vaihtoehto, kirkkohäät ei ole mun juttu. Äiti nalkuttaisi varmasti tästä mulle. Veli teki aikoinaan jo sen maistraattitempun, ilman yhtäkään perheenjäsentä tai edes hääkuvaa. Äiti ilmoitti, että mun pitäisi sitten ainakin pitää kunnon häät ja otattaa valokuvatkin.

Kaikki sanovat, että ikävä helpottaa ajan myötä. Musta kyllä tuntuu, että sitä aikaa saa odottaa aika pitkään. Aihe on ihan yhtä kipeä kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, ja edelleenkin saatan purskahtaa spontaanisti itkuun asiaa ajatellessa tai siitä puhuessa. Myös tulevaisuus surettaa, koska en koskaan tule jakamaan niitä tärkeimpiä asioita äitini kanssa - esimerkiksi sitä ensimmäistä lasta ja äitiyttä sitten joskus.

Hautakivet on sensuroitu. Säilyy puolittaisesta pärstäkuvasta huolimatta edes jonkunasteinen anonyymiys. Mukavaa sunnuntai-iltaa! Vielä viikko töitä ennen joululomaa... ♥

Ajatuksia

Välillä olen miettinyt, kuinka paljon itsestäni haluan blogiini antaa. Tietyn tasoisen anonyymiyden haluan säilyttää, mutta toisaalta blogini on ollut minulle omaehtoinen terapiaväline jo pari vuotta, aina äitini kuolemasta lähtien. Yleislinjana haluaisin pitää positiivisia, jopa turhamaisia hyvänmielen-postauksia, mutta pieni lukijakunta mahdollistaa minulle myös päiväkirjamaisemman tunteiden purkamisen - vaikka se ei ehkä ole sitä, mitä lukijat minulta haluavat. Blogini kuvastaa minua, vaikkakin yleensä pinnallisemmin, ja haluan sen olevan aito. Tämän vuoksi en halua rajoittaa aihepiirejä vain pinnalliseen hömppään. Toisaalta, aina syvällisempiä kirjoittaessani olen miettinyt pitkään ennen julkaisemista, ja niin myös tällä kertaa.

Tämä syksy on ollut stressaava, sekä hyvässä että huonossa. Koko alkuvuoden juoksentelin sairaalassa ja lääkäreillä, kunnes vajaa kaksi kuukautta sitten oli vuorossa leikkaus. Jo sairaslomalla keksin itselleni uuden stressattavan, kun jo pidempään jatkunut tyytymättömyys työni suhteen tuli tiensä päähän. Lähetin tarkoin viilattuja hakemuksia eri työpaikkoihin. Kävin haastatteluissa.

Nyt olen siinä pisteessä, että todella mielenkiintoisesta työpaikasta minua on haastateltu kahdesti viikon sisään! Aivan uskomaton mahdollisuus uraani ajatellen, koulutusta työpaikan puolesta, haastavia, isoja kokonaisuuksia yksittäisten pikkuasiakkaiden sijaan. Kasvava yritys keskeisellä sijainnilla, ja rivityöntekijän sijaan minusta on kaavailtu pomon oikeaa kättä. Viikossa he ovat tehneet minulle jo urasuunnitelmat moneksi vuodeksi eteenpäin, mukaanlukien ammattini arvostetuimman tutkinnon suorittamisen.

Tällä viikolla mielialani ovat menneet laidasta laitaan. Olen todella innoissani ajatellessani näitä haasteita, sitähän minä olen halunnutkin! Samalla pelkään, etten ole tarpeeksi hyvä. Pelkään epäonnistuvani ja tuottavani pettymyksen. Minusta tuntuu, että nykyinen päätyöni ei ole valmistanut minua heidän kaavailemilleen uranäkymille. Nykyinen ammattitaitoni on suurelta osin haastavan sivutyöni ansiota. Riittääkö se?

Masennun miettiessäni epäonnistumista. Toinen puoli minusta tietää olevansa sekä hyvä ja tehokas että nopea oppimaan. Nyt, toistaiseksi perheettömänä, olisi täydellinen hetki uraputkeen hyppäämiselle. Nykyisessä työssäni turhautumiseni lisääntyy päivä päivältä, koska en koe työtäni haastavaksi ja harvoin enää opin uutta. Nykyinen työnantaja ei tarjoa koulutusta eikä palkka vastaa tämänhetkistä koulutustani ja kokemustani.

Uusi työ on aina hyppy tuntemattomaan. Tässä taloustilanteessa saa miettiä todella tarkkaan vakituisen työpaikan vaihtamista koeaikaan, vaikka alallani onkin suhdanteista huolimatta hyvä työtarjonta. Ja tottakai myös mahdollisesti menetetyt lomapäivät harmittavat - kahden työn välissä niitä harvoja lomia on todella oppinut arvostamaan, ja ne ovatkin henkireikä. Silti jo haastattelijoideni asenne kertoo minulle sen, että epävarmuuteni on turhaa. Olen ikääni nähden kokenut ja täten myös haluttu. Vastavalmistuneista on alalle tunkua, kokeneemmista kilpaillaan. Tämä asettaa omat paineensa - pystynkö täyttämään heidän odotuksensa?

Muutama päivä armonaikaa miettiä uskallanko hypätä tuntemattomaan. Yksi suurista kysymyksistä on sivutyöni, jonka tämä potentiaalinen uusi työnantajani kokee ongelmalliseksi, mutta josta en kuitenkaan ole luopumassa. Aika näyttää, mitä tapahtuu, mutta elämässä pitää ottaa riskejä, eikös?

Lahja ystävälle ja mietteitä töistä

Ystävät ovat rikkaus, tästä varmaan on jokainen yhtä mieltä.

Puolitoista vuotta sitten pienellä kolmen hengen työpaikallani aloitti uusi työntekijä, aivan ihana, upea ja uskomattoman kiltti ja ystävällinen nainen. Alkujaan hieman höpsön oloisesta keski-ikäisestä tehopakkauksesta tuli sekä maailman paras työkaveriksi että stereotyyppisiä rajoja rikkova ystävä.

Kohtalaisen kurjasta työpaikasta tuli tämän henkilön myötä paikka, jonne oli aamuisin jopa ihan kiva mennä. :) Siksi suru olikin kova, kun hän sai uskomattoman hyvän mahdollisuuden ja uuden työpaikan. Suru siitä, että niin hyvä työkaveri lähti pois, ja toisaalta toki ilo tämän ystävän puolesta. Ja koska en halunnut hänen murehtivan minua ja tilannettani, halusin antaa hänelle jotain muistoksi sekä kiitokseksi päivieni parantamisesta. 

Mikä kertoisikaan paremmin toiselle hänen tärkeydestään ja siitä vilpittömästä ilosta, jota tunsin hänen puolestaan, kuin itse tehty, lämmin lahja?

Nämä valmistuivat muutamana kesäkuisena viikonloppuna krooniselle palelijalle. Lisänä tottakai pullo kuohuvaa uuden työpaikan juhlistamiseksi. :)

Oma työtilanteeni sen sijaan ei ole edelleenkään paras mahdollinen. Aliarvostettu ja alipalkattu olo ei ole omiaan lisäämään työmotivaatiota. Työpaikan vaihtoa ei uskaltanut edes harkita terveyden ollessa kysymysmerkki. Vaan nyt sairaslomalla olen uskaltautunut lähettämään muutamia hakemuksia, minkä lisäksi tämä edellä mainittu ystäväni on puhunut minusta niin paljon hyvää esimiehelleen, että minua on sinnekin pyydetty jo haastatteluun! 

Ironista kyllä, tämän sairasloman aikana olen myös saanut ensimmäiset merkit omalta pomoltani siitä, että ehkä sittenkin olen tärkeä nykyisessä työssäni... Taitaa vaan olla liian myöhäistä korjata tilannetta tässä kohtaa... Tiedän olevani todella hyvä työssäni ja uskon täydellä varmuudella saavani toisen työpaikan. Ja tässä kohtaa uraa voi jo vähän valikoidakin, eikä tarvitse tyytyä mihin tahansa. :)

Mukavaa perjantai-iltaa! ♥

Ajatuksia työstä

Tylsyysvaroitus!! Tämä vaan tuntui jotenkin ajankohtaiselta tänä aamuna.

Kevät on mulle sitä aikaa, kun murheellisten asioiden lisäksi ajatukset pyörivät työssä. Paljon. Kirjanpitäjille kevät tarkoittaa useimmiten paljon palkatonta ylityötä, ja niin myös minulle. Kaksi työtä syö muutenkin tehokkaasti vapaa-aikaa, mutta näin keväällä on tuntunut, että yhden työpäivän jälkeen teen toisen mokoman illalla kotona. Viikossa on maksimissaan se yksi töistä vapaa päivä, ja usein tällöinkin työt pyörivät mielessä - teinkö sen, muistinhan tän, unohtukos nyt jotain?

Maaliskuun aikana tein noin 40 tuntia ylitöitä. Nyt huhtikuun mittaan on tullut parikymmentä tuntia, about. Vappuaatto on tärkeä deadline, ja mielessä kutkuttelee mahdollisuus joutua raahautumaan viikonloppunakin toimistolle. Kevätkiireiden lisäksihän on tietenkin ne normaalit kuukausityöt, kerran kuukaudessa deadline aina 12. päivä. Välillä mietin, miten jaksan tämmöistä rumbaa työssä, joka on kaikkea muuta kuin se unelma-ammattini. Se palautui mieleeni taas tänään - se onnistumisen tunne.

Illalla kasasin tasekirjan, aamulla keräsin materiaalin tilintarkastajalle vietäväksi. Ja helpotuksen ohella tunsin onnistuneeni. Taas on vuosi pulkassa, ja tilinpäätös on merkki siitä. Näen paperilta, että kaikki on ok, ja parhaani olen tehnyt. Tiedän olevani hyvä työssäni ja erityisesti kakkostyön haasteet ovat osoitus tästä. Opin jotain uutta, jos en nyt viikoittain, niin ainakin kuukausittain. Ensi vuonna asiat ovat taas asteen helpommat, kun itse olen tehnyt kaikki työt vuoden mittaan. Tiedän, mitä olen tehnyt.

Onnistumisen tunteista huolimatta en tunne itseäni kirjanpitäjäksi. Tänään jakkua päälle kiskoessani olo oli kuin toisella ihmisellä. En jaksa keskustella ihmisten talousasioista, enkä halua tuttujeni kirjanpitoja tehtäväkseni (yllättäen kyselyitä on ruvennut ilmaantumaan). Talousuutiset skippaan samantien, vaikka niitä kuuluisikin seurata. Työ ei määrittele sitä, kuka olen, vaikka ikävä kyllä monet tuntuvat niin ajattelevan. Jatkuvasti tuntuu, että saisi selitellä ammatinvalintaansa, vaikka se kirjanpitäjän pikkutarkka luonne ei todellakaan seuraa minua kotiin, vaan se varisee kotimatkan varrella hyvin nopeasti pois. Oma talous onkin hoidettu vähän sinne päin, koska kaikki paperit tuppaavat katoamaan jonnekin. Kerran pari kuussa on kuumeinen laskujen etsintä -päivä, jolloin lupaan pyhästi skarppaavani. Sama tapahtuu myös esitäytetyn veroilmoituksen saapuessa. Sitä skarppausta odotellessa siis! ;) Vaan taitaa olla, että töiden jälkeen mielenkiinto ei riitä yksityiselämässä siihen pikkutarkkuuteen, loppupeleissä olen pikemminkin luova säheltäjä.

Mun tämänhetkinen työhuone näkyy alla. :D Ei kaikkein ergonomisinta, mutta masentavassa työhuoneessa ei meinaa työt luistaa. Tilaa on sielläkin nihkeästi, joten ainakin tässä voi vilkuilla televisiota samalla. 

Toiveet työhuoneen osalta on suuret, ehkä mä saan sen "jo" tänä vuonna kuntoon. Ikeasta oli tarkoitus kotiuttaa koko seinän mittainen työpöytä, mutta meni mokomat sitten loppumaan kahta päivää ennen kuin piti ne piipahtaa hakemassa. Varaston täydennystä on odoteltu kuin kuuta nousevaa... Työhuoneen rautaisesta, levitettävästä vierassängystä pääsen lauantaina eroon, saapahan enemmän tilaa mappisäilytykselle! Ja 90% vieraista on muutenkin nukkunut alakerran sohvalla...

Yllättäen tuntuu siltä, että luonnostaan kärsimätön ihminen on kehittänyt lehmän hermot, ja nykyään toistelenkin jatkuvasti sitä surullisenkuuluisaa hitaasti hyvä tulee -mantraa...

Pelko

Takana vaihteeksi taas sairaalapäivä. Olen siitä onnekas, että elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta selvisin tasan kahdella sairaalakerralla. Muksuna paha keuhkokuume (viikko sairaalassa) ja siinä vajaa kakskymppisenä vielä pahempi mononukleoosi (taas viikko sairaalassa). Kumpikin kerta omalla tavallaan hirveä, koska jotenkin en osannut tällöinkään suhtautua mitenkään erityisen luonnollisesti kyseisiin paikkoihin tai lääkäreihin. Lapsena toki saakin pelätä, mutta tunnustan kyllä pelänneeni siinä kakskymppisenäkin (asiaanhan ei mitenkään liity se, että nieleminen ja jopa hengittäminen oli vaikeaa). Sinänsä ehkä hassu juttu, koska äitini oli kuitenkin kyseisen alan ammattilaisia, ja olen tavallaan elänyt sairaalaympäristön "keskellä" lapsesta lähtien. Kuunnellut juttuja, käynyt äidin työpaikalla jne.

No mutta, jos nuo omakohtaiset kokemukset olivat mielestäni vaikeita silloin aikoinaan, niin kaikki muuttui vielä pahemmaksi aika lailla tasan kaksi vuotta sitten. Huhtikuun 20. päivä vuonna 2011. Se päivä, kun mun nuoruus taisi tosissaan loppua ja siirryin kalkkisten kastiin. Aikuistuin kyllä jo nuorena ja omaan kotiinkin muutin 18-vuotiaana, mutta kyllä se tietty nuoren viattomuus (hyväuskoisuus?) silti kulki - onneksi - mukana pidempään. Mutta äidin kuollessa koin yllättäen tulleeni pakotetuksi ns. perheen vastuulliseksi aikuiseksi.

Ja se sairaalajuttu? Mä en tänä päivänä pysty astumaan niistä ovista sisään tuntematta ihan järjetöntä pelkoa. Näkemättä silmissäni äitiäni siten, kun hänet näin viimeisen kerran hyvästellessäni. Muistan jokaisen yksityiskohdan niiltä päiviltä. Ja pelkään. Tiedän tasan tarkkaan, että ihmiset sairaaloissa ON ammattilaisia. He tekevät työnsä hyvin. Mutta virheitä tapahtuu, ja meidän lähiperheeseen on osunut jo kaksi hoitovirhettä samassa sairaanhoitopiirissä parin vuoden sisään. Mulla on jatkuva pelko, että jos mä joudun sinne, mä en hengissä lähde ulos. Olisin virhe numero kolme. On vaikeaa olla itkemättä niiden muistojen keskellä. On mahdotonta olla pelkäämättä, vaikka kuinka toistaa niitä järkiasioita mantroina mielessään. Ja harjoitus ei tunnu tässä pelkoasiassa toimivan siedätyksenä, kuten olen nyt päässyt toteamaan.

Ja kun nyt kerran synkistellään. Kävin katsomassa äitiä sairaalassa päivää ennen hänen kuolemaansa. Hän kertoi pääsevänsä parin päivän päästä kotiin, harmitteli vaan kun hänet oli painostettu erääseen tutkimukseen ennen kotiuttamista. Mä kerroin löytäneeni tosi kivan mustan mekon erään vanhan sukulaisen hautajaisiin. Äiti kertoi päättäneensä hakeutua eläkkeelle. Mä sanoin, että varmasti hyvä idea jos hänestä siltä tuntui, mutta riittäisihän kertynyt eläke varmasti. Äiti vastasi naureskellen, että eiköhän se sen aikaa riitä, mitä hänen elämäänsä on jäljellä. Seuraavana päivänä äiti kuoli tutkimuksessa tehtyyn virheeseen.

Pyydän anteeksi ja kiitän, jos luit tänne asti. Jotain kevyempää seuraavalla kerralla. :)

Pinnallista

Pinnallisuus on varmaan asia, joka ärsyttää toisia suunnattomasti. Pikaisella selauksella myös oma blogini vaikuttaa kauhean pinnalliselta. On tavaraa jos jonkinlaista, keskitytään puhtaasti esteettisiin asioihin, oman kodin sisustamiseen. Ei oikeastaan edes kirjoiteta kauheasti muusta.

Mä mietin tätä aihetta tänään ajaessani tunnin kotimatkan kyyneleet silmissä ja henkeä haukkoen. Musta olisi ihanaa, jos olisin oikeasti pinnallinen ihminen. Ajatukset ja se elämä oikeasti pyörisi vaan näiden pinnallisten asioiden ympärillä. Jes jes, löysin kivan maton kotiin ja joo seuraavaks mä myös tilaan sitätätäjatota. Kaikki kiiltävää ja kaunista syvemmällä oleva ei koskettaisi mua. Olisin juuri sellainen kuin blogini välittämä kuva helposti on.

Pinnallisuus myös voittaa sen katkeruuden, joka meinaa muuten hiipiä mieleen. Katkeruus siitä, mitä joudun kestämään. Mistä kaikesta joudun ottamaan vastuun yksin, vaikka se vastuu kuuluisi osittain, tai jopa kokonaan ihan jollekin muulle. Ja siitä, että tehdessäni kaikkeni muiden puolesta, kenellekään ei tule mieleenkään kysyä, miten minä jaksan. Tarvitsenko minä jotakin. Sen sijaan kautta rantain vihjaillaan - tai sanotaan päin naamaa - kuinka pitäisi tehdä vielä enemmän. Olla enemmän.

Kodin laittaminen on mulle varmaan jonkinlainen itsesuojelumekanismi. Huomaan, että välillä koko homma saa todella neuroottisia piirteitä. Karkaa käsistä, varmasti ainakin monen muun näkökulmasta. Joskus jopa omastakin näkökulmasta. Siitä huolimatta mulla on hyvä ja melkeinpä onnellinen olo, koska voin hallita ainakin jotakin. On jokin elämän osa-alue, johon ongelmaiset ihmiset ympärillä, esimerkiksi se alkoholisti-isä ja kuollut äiti eivät vaikuta. Vaikka se alue onkin vain sisustamista.

Missä kohtaa on ok olla oikeasti itsekäs, ajatella sitä omaa hyvinvointia?

Mun henkisenä paperipussina hyperventilaation varalle toimi tänään maalipurkki. Mä ajattelin sitä, miten kohta taas avaan sen ihanan keltaisen purkin ja rupean sottaamaan. Paskat muista.

I have a dream

En voinut vastustaa noinkin kliseetä otsikkoa... :D

Himpun vajaa puolitoista vuotta sitten aloitin nykyisessä työpaikassani vastavalmistuneena. Oman alan töiden löytyminen vain muutamien haastattelujen jälkeen tuntui todelliselta lottovoitolta! Ja sitähän se varmasti loppupeleissä osittain olikin. Kuitenkin alusta alkaen tiesin myös, että kyseinen työpaikka ei tulisi minua pitämään tyytyväisenä pitkällä tähtäimellä, ja teinkin tarkan suunnitelman siitä, miten kahden vuoden jälkeen rupeaisin silmäilemään avoimia paikkoja sillä silmällä.

Ensimmäinen virhe oli käydä ihan muuten vaan katselemassa molin sivuilla avoimia paikkoja. Voi kuinka monta kivan kuuloista paikkaa onkaan mennyt jo ohi tämän suunnitelmani johdosta! Vihoviimeinen löytö tapahtui pari päivää sitten lounastaukosurffaamisen aikana. Avoin työpaikka kahden kilometrin päästä kotiani, mukavan oloisessa yhteisössä ja lisäoppimismahdollisuuksin.

Mutta suunnitelmani mukaan odottaisin vielä ensi keväälle, enhän minä voi edes harkita tätä! Se tosiasia vaan on, että tämä on ensimmäinen avoin paikka, joka on pistänyt silmään kotikaupunginosassani. Ja jokapäiväisten puolen tunnin (suuntaansa) työmatkojen ajaminen autolla olisi hirrrrveän kiva vaihtaa viiteen minuuttiin pyörällä. Ja uuden oppiminen. Rakastan sitä. Se on viettelevää, se vie mennessään.

Mutta kun tämä ei sovi suunnitelmaani!! Teen töitä kolmen hengen yhteisössä, jonka henkilömäärä on nyt lopultakin saatu kohdilleen. Työt ovat juuri alkaneet rullata hyvin. Mutta entä jos minä ilmoittaisin tässä kohtaa lähteväni? Pakka menisi ihan sekaisin, ja tästä koen syyllisyyttä.

Syyllisyys ja työnantajan ajatteleminen on kurjaa. Kaikki, joiden kanssa olen tästä asiasta nyt parin päivän aikana puhunut, ovat sitä mieltä, etten ole kenellekään muulle kuin itselleni velkaa. Kuulemma tässä tilanteessa on ok olla itsekäs. Se on työnantajan tehtävä selviytyä, tai vaihtoehtoisesti huolehtia siitä, että työntekijä ei halua lähteä. Se kuulostaa helpolta, kun sen kirjoittaa tähän tai sanoo ääneen. "Olet velkaa vain vain itsellesi, ajattele mitä juuri sinä haluat tehdä! Haluatko tuntea syyllisyyttä siitä, että saisit mahdollisuuden elää omaa unelmaasi?" Tiedän, että fiksu tyttö pistäisi nyt samantien hakemukset vetämään, koska eihän minua välttämättä oteta edes haastatteluun asti. Ottaisin riskin, yrittäisin, ja joku muu tekisi lopullisen päätöksen puolestani. Hylkäävä vastaus - ok, jatkan töitä entisellään. Hyväksyvä vastaus - hyppy tuntemattomaan ja työpaikan vaihto.

Suunnitelmallisuus on mun pahe. Tai hyve. Miten sen nyt ottaa. Tykkään tehdä listoja ja suunnitella. Tarvitsen suunnitelmallisuutta isoissa muutoksissa, koska tosiasiassa olen aikamoinen vähänsinnepäinhulivili. Ilman suunnitelmallisuutta asioilla on tapana kaatua niskaan. Ja suunnitelmallisuus auttaisi myös tavaroiden löytymisessä oikealla hetkellä. Vai mitä mieltä olette siitä, kun eilisen parin tunnin paniikkietsinnän jälkeen löysin työnhakukansioni (kaikki tärkeät todistukset) sängyn alta!

Ehkä kärvistelen syyllisyydessäni ja suunnitelmien pettämisessä vielä tämän päivän, ja pistän illalla ne hakemukset menemään. Kuinka paljon minua kaduttaisi parin kuukauden päästä, jos en tämän vertaa saa itseäni rohkaistua nyt.

Tässä kohtaa esitän sinulle kysymyksen, johon toivoisin kokemuksia - miten sinä olet hoitanut työpaikan vaihdokset? Vai oletko ollut samalla työnantajalla tyytyväisenä vuodesta toiseen, etkä edes haaveile muutoksesta?

Iso paha raha

Eli ajatuksia rahankäytöstä omasta näkökulmastani. 

Kerrankin olen muodikas, sillä tämä aihe oli kuunvaihteessa esille myös isommissa blogeissa, esimerkkeinä vaikkapa Kalastajan vaimo ja Karkkipäivä. Itse rupesin aihetta rakentamaan mielessäni jo maaliskuun alussa lopetellessani blogihiljaisuuttani, eli ehkä mä olin periaatteessa jopa muotia edellä, hidas vaan toteutuksen suhteen! ;)

Rahankäyttö on pyörinyt ajatuksissani viimeisen vuoden ajan astuttuani vakituisesti työelämään ja totuttuani sellaiseen ylellisyyteen kuin säännöllisiin, riittäviin tuloihin. Kuitenkin vasta marraskuussa aloitettuani toisenkin työn tekemisen aloin tosissani miettimään sitä rahaa ja sen käyttämistä.

En ole mitenkään erityisen varakkaasta perheestä, vaan pikemminkin tuntuu, että meillä ei koskaan ollut rahaa. Vanhempieni filosofia oli sijoittaa rahat omaisuuteen ja he ostivatkin sukumme maatilan joskus kultaisella 80-luvulla. Maatilat taas syövät ihan kivasti sitä ylimääräistä cashia. Me ei matkusteltu eikä tuhlailtu ylimääräiseen tavaraan. Äitini pahe taisi olla vaatteet, sillä näistä muistan kuulleeni huomauttelua aina välillä. Äiti yleensä piilottikin uudet vaatteet kaappiin ja otti esille sopivan tilaisuuden tullen...

Itse olen tienannut taskurahani alle 10-vuotiaasta tekemällä kesät töitä kyseisellä maatilalla. 16-vuotiaana sain ensimmäisen "virallisen" kesätyöpaikkani antikvariaatista, 18-vuotiaana sitten pääsinkin jo tehtaalle töihin. Omilleni muutin silloin 18-vuotiaana, eli kesätyörahat on aina pitkälti säästetty seuraavan vuoden elämiseen, enkä tässäkään vaiheessa päässyt tuhlaamisen makuun. Ostokset mietittiin tarkkaan ja muistankin kuinka onnellinen olin, kun menin ostamaan Gigantista PlayStation kakkosen kera haaveilemani pelin. Ja ihan omilla rahoilla!

Shokki oli siis viime vuonna aikamoinen, kun yhtäkkiä sitä rahaa jäi yli oman tarpeen. Vaan mitäs sitten tapahtui? Tunsin syyllisyyttä tavaran ostamisesta, on se sitten tarpeeseen tai viihteeseen. Onko tämä sitten opittu käyttäytymismalli lapsuudesta? Koska meillä ei osteltu turhia, ja jos ostettiin niin niitä turhempia ostoksia vielä piiloteltiinkin, en nyt aikuisena osaa käyttää omia rahojani mihin itse haluan tuntematta siitä syyllisyyttä.

Asun yksin, mutta asumiskuluni ovat pienet johtuen erikoisesta tilanteesta. Maksan omat kuluni, ruoan yms, auton ja sikakalliit bensat. Kissojen hiekat ja sapuskat, sekä satunnaiset eläinlääkärikulut. Opintolainan lyhennys ei paljoa kirpaise. Rahaa on säästössä ja joka kuukausi laitan lisää säästöön, tilanteesta riippuen. Veljentytölleni annan merkkipäivinä lahjaksi rahaa, onpahan sitten pieni pesämuna aikuistuessa. Vaan tuossapa ne mun "pakolliset" menoni taitavat ollakin. Joten kahta työtä tehdessä sitä rahaa todellakin jää yli. (Toista työtä en muuten ottanut rahan takia, vaikka se mukava bonus onkin. Työn tuoma kokemus sen sijaan on kullanarvoista.)

Perheellisellä tilanne olisi toki toinen ja menot ihan eri mittakaavassa, mutta koska itse en ole tässä tilanteessa, mistä se syyllisyys sitten oikein kumpuaa? Onko se suomalaista vaatimattomuutta, että rahaa ei saa olla eikä sitä ainakaan saa törsätä! Jos vähemmällä pärjää niin turha on ostaa. Ostoksia selitellään ja perustellaan. Muillekin kuin vain itselle. "No kun me nyt tarvittiin tämä." Jos en löydä ostokselleni muuta perustelua kuin "mä vaan halusin", olen hiljaa enkä mainosta tuhlailevaisuuttani. Suoraan sanottuna häpeän heikkoa materialismin valtaamaa luonnettani.

Ja loppujen lopuksi, miettiessäni asiaa kotona ylhäisessä yksinäisyydessäni kissojen kanssa, en koe itseäni materialistiksi. Ehkä se mopo vaan karkasi käsistä kun kerrankin oli varaa. Tai ehkä tää on vaan ihan normaalia ja rahaa saa käyttää muuhunkin kuin välttämättömyyksiin.

Heräsikö sinulla ajatuksia?

Ps. Teksti on viimeistelty unettomuuden seurauksena aamuyön tunteina. Voi siis olla hiukan epäjohdonmukainen.

Etsintäkuulutus!

Kadonnutta (tai puuttuvaa) joulumieltä etsimässä. Kertokaa rakkaat ihmiset, mistä löytäisen sen taianomaisen, odotuksen täyteisen, joulukuulle kuuluvan ihanan tunteen?

Pari viimeistä vuotta se on antanut odottaa itseään, melko turhaan. Tänä vuonna tilanne taitaa olla vielä huonompi, koska joulu oli meillä ennen perhejuhla, ja äitini sen hengetär. (En osaa kuvitella mitään parempaa joulutunnelman nostattajaa kuin Äidin Maistuvan Maustekakun tuoksu ja porkkanalaatikkomaistiaiset.)

Joulukoristeet? Valot? Kynttilät? Joulukorttiaskartelu? Leipominen? Kokkaaminen? Vai tyydynkö ottamaan joulun vastaan kuin minkä tahansa hieman tavallista pidemmän arkiviikonlopun? Koska töissähän se joulukuukin taitaa pääasiassa mennä.

Jo marraskuussa virittelin tunnelmavalaistusta, mutta eipä nämä sitä joulutunnelmaa ole aiheuttaneet. Korkeintaan vähentäneet pimeyden tuomaa kaamosmasennusta.

Ja hei, samaan syssyyn kysyisin, voiko joulun viettää yksin? Ei perheen kanssa, ei ystävien kesken, ei pojkefrendin kanssa romantisoiden, vaan ihan rehellisesti yksin kotona ainoastaan karvapallerot (on ne sitten kissoja tai sängyn alla vilistäviä villakoiria - täältä löytyvät molemmat) seurana.

Haluan taas sen tunteen, jonka muistan lapsuudestani, ja vielä ihan noilta lähivuosiltakin, kun joulussa oli vielä taikaa. Jännitystä, mystiikkaa, tunnelmaa ja odotusta. :) Lähettäkää se tänne mulle, jos löydätte!

Pelko

Tänään on ollut tavallista syvällisemmät mietteet hömppäviikonlopun jatkoksi. Muutaman viikon päästä tulee kuluneeksi puoli vuotta äidin kuolemasta. Puoli vuotta tuntuu mielessäni uskomattoman pitkältä ajalta - puoli vuotta siitä, kun viimeksi näin äidin ja pystyin puhumaan hänen kanssaan. Normaali seuraus läheisen kuolemalle on suru, pohjaton sellainen. Vaikka ehkä tilanteesta riippuen? 

Jutellessani erään ystäväni kanssa, joka keväällä menetti itselleen kovin läheisen mummin, koin mielenkiintoiseksi sen, että hän ei alun järkytyksen jälkeen ole surrut. Hän tiesi mumminsa olevan valmis siirtymään eteenpäin eikä hän sen ensireaktion jälkeen ole halunnut tuhlata aikaansa suremiseen, vaikka ikävä onkin. Ehkäpä tämä toimii pitkään sairastaneiden tai iäkkäämpien henkilöiden kohdalla? Kuolema on luonnollista ja ehkä jopa toivottua.

Mulla suru ei ole jäänyt siksi ainoaksi tunteeksi - nykyään pelkään ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkään, että mulle soitetaan sen ja sen rakkaan kuolleen tällä kertaa. Jos joku perheenjäsen soittaa "epänormaaliin" kellonaikaan, yritän jo puhelimeen vastatessa valmistautua suru-uutisiin.

Pelkään sairaaloita, mikä on jopa omasta mielestäni täysin järjenvastaista. Mutta järjellä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa. Kuukausi sitten soittaessani itselleni ambulanssia keskellä yötä yritin viivytellä viimeiseen asti. Mua huolestutti enemmän se, että sairaalassa kämmitään ja siinä sivussa tapetaan minutkin, kuin se, että syy ambulanssin kutsumiseen saattaisi olla vakava ja ilman hoitoa pahempi juttu. Ajattelin, että parempi ottaa panadolia ja pysyä kotona. Järkevää? Not.

Pelkään läheisten ihmisten puolesta. Tädilleni tänään tehtyä leikkausta olen jännittänyt jo pari kuukautta. Tänään pelasin puoli päivää pasianssia töissä, koska en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään mihinkään järjelliseen toimintaan odotellessani uutisia. Onneksi ne uutiset oli hyviä.

Ehkä sen pelon kanssa oppii elämään? Tai vielä parempaa, ehkä se katoaa pikkuhiljaa ja järki selättää tunteet sata-nolla. :) Toivossa on hyvä elää!

Hengissä ...

... ollaan! Muutama sairaalareissu ja 15 kiloa takana, mutta muuten kaikin puolin kunnossa. Olen siis sairastellut, en tehnyt mitään typerää. :)

Pahin depis on vaihteeksi taas helpottanut, onneksi. Masentuneisuus on masentavaa, vaikka sekin olotila on vaan läpikäytävä. Kuormitusta on ollut ihan liikaa, erityisesti tuolla psyykkisellä puolella, mutta siitä voi olla suunta vain ylöspäin.

Jaksan taas suunnitella, miettiä ja jopa toteuttaa. Taaperon askelin, mutta kuitenkin. Olen miettinyt syntyjä syviä, elämän suuria kysymyksiä. Siis ihan sitä peruskauraa. Mitä haluan, mihin tähtään - elämän eri osa-alueilla sekä ihan yleisestikin. Mikä on juuri minulle tärkeää? 

Työni on ihan kiva, mutta työpaikan vaihto on ehkäpä vuoden tai viimeistään kahden päästä vuorossa. Pitkän tähtäimen työpaikaksi en nykyistä koe. Työ ei ole haastavaa, enkä kehity mihinkään suuntaan. Muutama mahdollinen työtilaisuus kurkistelee kulman takana - ns. sivutyönä itsensä kehittämistä omalla alalla. Toki toivon parasta, mutta mikään ei ole vielä varmaa. Mahdollisuudet ovat vasta ajatuksen tasolla.

Ystäviä minulla on sekä hyviä että huonoja. Huonot paljastuivat äidin kuollessa, kun elämä ei ollutkaan enää yhtä hymyä ja hauskuutta. Hyvät ystävät sen sijaan todistivat arvonsa. Parisuhderintamallakin tapahtuu, mutta en koe sitäkään elämässäni tärkeimmäksi. En halua tässä vaiheessa vastata elämästäni muille kuin itselleni, sillä välillä tämä itselleen vastaaminenkin on tarpeeksi haastavaa.

Koti on Se Juttu mulle. Viihdyn kotona. Kotona saan olla oma itseni ja juuri niin itsekäs, masentunut tai neuroottinen kuin itse haluan. Tai sitten ylipirteä, hermostuttava, touhottava ja äänekäs. Tunteita laidasta laitaan, värien kirjoa elämän kaikilta osa-alueilta.

Ennen äitini kuolemaa suunnittelin oman kodin ostoa. En ollut asiasta vielä puhunut - halusin kertoa äidille ensimmäisenä - mutta olin laskenut, suunnitellut, etsinyt ja laskenut vielä vähän lisää. Se kaikki muuttui yhdessä iltapäivässä. Ajatus omasta kodista muuttui tyhmäksi, kun elämä muuttui radikaalisti. Vaikka viihdyn nykyisessä kodissani, ei se ole mulle se oma, josta haaveilen. Lähestulkoon puoleksi vuodeksi hautasin haaveeni, kunnes tuon pahimman masennuksen keskellä heräsin miettimään, mitä oikeasti haluan.

Jotain on tähtäimessä, mutta ajatus on yksinkertaisesti niin hullu, että vielä koitan järkeillä. Sen sijaan olen herätellyt sisäistä sisustajaani ja sitä remppaintoakin. Masennus lähtee nyt! Koska eihän tuosta mitään tule, jos perusmasennuksen seuraksi tulee vielä kaamosmasiskin...

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseeni! Kiitos myös teille kaikille, jotka olette jaksaneet roikkua mukana tänä keväänä alkaneesta jatkuvasta masistelusta huolimatta. :) En väitä päässeeni asian "yli", mutta tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, miten kuopan pohjalta pääsee ylöspäin. Tähdätään siis vähemmän masentavaan syksyyn!

Suru

Kaikki sanovat, että suru tulee ja menee. Välillä on hyvä fiilis ja sitten se taas iskee. Musta kuitenkin tuntuu, että se on jatkuvaa. Joskus vaan paljon pahempaa. Kuten esimerkiksi tänään. Miljoona tehtävää asiaa, mutta mä vaan makaan sängyssä ja itkeskelen koko päivän. Jotenkin niin kokonaisvaltaisen masentava fiilis, että mulla on jo fyysisestikin huono olo. Kaiken kaikkiaan siis hyödyllinen päivä.

Olen irtisanonut kotini, nyttemin siis pelkän "asunnon". Irtisanonut netin ja sähkön. Tehnyt muuttoilmoituksen. Kesäkuun aikana mun pitäisi siirtyä tavaroineni lopullisesti uuteen osoitteeseen. Takaisin lapsuudenkotiini. Äidille.

Muutto on jo käynnissä, pikkuhiljaa olen siirtänyt tavaroita. Viimeksi eilen autokuormallisen. Mutta jotenkin sekin tekee pahaa - pakata sitä elämänvaihetta, jossa olen ollut kaikkein onnellisin. Muuttaa pois Kodista isolla koolla, paikasta, jonka alunalkaenkin näin pitkän aikavälin Kotina.

Samoin mua väsyttää tämä jatkuva masistelu. Masentaa olla masis, mutta silti ei jaksa muutakaan. Ihmettelen, jos kavereista on puolen vuoden päästä mitään jäljellä, kun meikätyttö unohtelee sovittuja tapaamisia tai ei saamattomuuttaan saa otettua edes yhteyttä. Tai jos nyt satun muistamaan ja tavataan, en kuitenkaan ole mitenkään erikoisen hyvää seuraa. Koitan olla masistelematta, mutta... Noh, ei tunnu onnistuvan. Ei siis hyvä.

Kertakaikkisen masentavasta tekstistä huolimatta saan kuitenkin enimmäkseen asioita tehtyä. Silleen neuroottiseen, en voi lopettaa -tyyliin. Olen kuin ikiliikkuja, mitä touhuamiseen tulee. Lukuunottamatta näitä kertakaikkisen masentavia itken silmät päästäni -päiviä. Mutta kai ne ikiliikkujatkin kaipaa omaa lomaa.

Ja onhan tässä kaiken surun keskellä jotain iloittavaakin. Välillä se vaan unohtuu ihan kokonaan.

Pohdintaa

Olen henkeen ja vereen touhottaja. Suunnittelen, järjestän, touhuan. Ahdistuneena siivoan. Essin kuollessa tilannetta helpotti kuukauden sisään tapahtuva muutto. Ei ollut aikaa pysähtyä miettimään, vaan asiat piti saada järjestymään ajallaan.

Koti on nyt siivottu. Muutamat verhot pesty jo neljään kertaan, kun muu pyykki loppui kesken. Tiskit tiskattu. Imuroitu, puunattu. Mitäs nyt? Mihin siirtää kaikki ahdistus.

Rupesin miettimään tosissani äidin asuntoa. Tunnen suunnatonta syyllisyyttä sen vuoksi, mutta itsekin tajuan kuinka järkevää sinne olisi muuttaa. Mun oli joka tapauksessa tarkoitus siirtyä sinne äidin luokse evakkoon putkiremontin tullessa. Nyt evakko vaan olisi pysyvä ja aikaisemmin. Ja kuukauden irtisanomisaika nykyisestä pistää miettimään, kuinka kauan voin päätöksen kanssa viivytellä - parhaimmillaankin ehtisin muuttamaan vasta kesäkuussa. Ja tämä siis jos saisin päätöksen tehtyä pian (epätodennäköistä).

Meidän oli tänä kesänä tarkoitus tehdä pintaremonttia äidin luona. Pitkälti 80-luvun alkuperäisessä kunnossa oleva asunto kun kaipaa sitä kipeästi. Ehkä hautajaisten jälkeen pitääkin miettiä sitä pintaremonttia ihan eri mielellä. Projekti, jonka parissa puuhata. I-ha-naa. Maalia, tapettia, keittiön kaappia. Vaan pitäisikö nämäkin suunnitelmat nyt toteuttaa äidin maun mukaan, vai olisiko parempi käyttää omaa luovuutta, omaa makua. Plääh.

Tätä pyörittelen mielessä, tätä pohdin. Muuttaminen (taas) vaatisi paljon, erityisesti koska samalla pitäisi päättää mitä tehdä äidin tavaroille. Ajatteleminen tuntuu liian aikaiselta, tuskalliselta, mutta samalla siinä olisi mulle täydellinen keino käsitellä asiaa. Jos siis oma vahvuus riittää siihen. Mä olen meidän perheen siivoushullu, neuroottinen järjestelijä, tehokas ja nopea. Äiti aina kiitteli tätä minussa. Kuka siis parempi huolehtimaan siitä kaikesta setvimisestä? Ja oikeesti, mun sormet syyhyää jo. Ei sen takia, että pääsisin äidin tavaroista eroon, vaan sen takia, että pääsisin muistelemaan. 

Tämän kellon äiti sai isältäni kun synnyin, tämä sormus oli lahja, kun veljeni syntyi. Nämä olivat äidin lempiastioita ja tämä oli hänen ensimmäinen itse ostamansa ja kokoamansa huonekalu. Ja se jääkaappi, jonka äiti meni itsepäisyyttään ostamaan, vaikka viikkoa myöhemmin myönsi sen olevan ihan liian pieni.

Pelkkä muuttamisen ajatteleminen saa kuitenkin aikaan sen kauhean syyllisyyden hyökyaallon. Ajattelevatko kaikki, että olen itsekäs ja pinnallinen, kun ajattelen näitä asioita? Olenko itsekäs ja pinnallinen? Haluaisin ajatella olevani realisti. Käytännöllinen. Ja myös tunnen itseni. Mulle koti on jotain hyvin tärkeää, enkä voi kuvitella, että lapsuudenkotini jäisi ihan tyhjilleen. Paljon ihania, onnellisia muistoja ja haaveita. Siellä kodissa alkaneita perinteitä. Ja sitä rakkautta. Kotihiiri minussa on innoissaan, mutta se äidittömäksi jäänyt tytär epäröi.

Värssyjä

Me mietittiin tänään muistokirjoituksia. Top kolmoseen päässeet värssyt olivat kaikki kauniita, mutta veljeni ja minä tahdotaan muistaa ne hyvät asiat ennemmin kuin ikävä. Viimeinen voitti.

Niin äkkiä elo sammua voi,
ei kohtalon kellot edellä soi.
Ei läheisinkään arvaa, ei nää,
miten lähellä onkaan määränpää.

Ei lähtöäsi todeksi uskoa vois,
sait äkkiä kutsun luotamme pois.
Näin saapui suru ilmoittamatta,
katkesi elämä odottamatta.
Vain muistot ja rakkaus jäljellä on,
ja ikävä niin pohjaton.

Onnellinen oli aikamme yhteinen
Kultana välkkyy sarja muistojen
Kiitämme lämmöstä rakkauden
Ja turvasta käsivarsien.

Äiti tuskin lukee mun blogia (heh), mutta toivon silti hänen tietävän, kuinka hirveän kiitollisia veljeni ja minä ollaan kaikesta. ♥

Lasken kukat arkulle veljeni perheen kanssa, me nuoret yhdessä. Hautajaiset on 14. toukokuuta - viisi päivää mun synttärien jälkeen, päivän veljeni syntymäpäivän jälkeen. Äiti itse olisi täyttänyt 56 vuotta vappuaattona. Meillä kevät on aina ollut juhlakausi - aika ironista, eikös?

Kiitos vielä kaikille edellisiin postauksiin kommenttinsa jättäneille! ♥ Mulle kirjoittaminen on aina ollut keino käsitellä asioita, tällä kertaa vielä tavallista enemmän. Puhuminen tuntuu liian aikaiselta ja ehdottomasti liian vaikealta. Vaikka tänään pystyinkin juttelemaan yli tunnin puhelimessa siitä, miten uskomaton ihminen äiti oli. Itkemättä.

Ja hei, nyt mä jo tykkään siitä mekosta ja niistä kengistä. Äitikin olisi tykännyt. Ne on meinaan aikas kauniit.

Päätä, päätä jo!

En ole koskaan ennen joutunut vastaavaan tilanteeseen. Olen menettänyt ihmisen, joka on ollut rinnallani koko 25-vuotisen elämäni ajan. Ilossa ja surussa.

Eilen en kunnolla tajunut, mitä asia pitää sisällään. Keskityin vain siihen hetkeen, hyvästien jättämiseen. Puristin äidin kättä ja toistin kuinka rakas hän on. Vaikka sanoivatkin, ettei äiti mitään kuule tai ymmärrä. Äitiä ei enää ollut. Kuitenkin tahdoin uskoa, että jossain siellä syvällä oli joku vielä kuuntelemassa.

Tänään äiti nukkui pois aamukahdeksalta. Haluan uskoa, että parempaan paikkaan. Ja haluan myös uskoa, että vielä me tavataan. Mutta mitäs sitä ennen.

Päätöksentekoa. Perkele. (Anteeksi.)

Mun ei tarvitse järjestää mitään, hautajaisetkin on jo sovittu. Mutta silti täytyy ajatella fiksusti, tehdä päätöksiä. Sanotaan, että ei mitään kiirettä - seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että onhan asioilla vähän kiire. 

Ja tässä kohtaa tosissani kirosin koulutustani. Neljä vuotta sitten en olisi tuhlannut ajatustakaan perinnölle, nyt se kolahti heti aamusta mieleen. Perintö. Sekin kuulostaa kirosanalta. Ja perintöverotus sitten... Vanhemmillani on maatila metsineen ja peltoineen, puolet siitä siirtyy nyt mulle ja veljelleni. A-P-U-A.

Hautajaiset ja vaatteet. Muutama viikko sitten ostin kaksi ihanaa mekkoa, sinisen ja mustan. Naureskelin äidin kanssa, että pitäisiköhän se musta säästää parempaan käyttöön - jos vaikka joku iäkäs sukulainen kuolee tänä vuonna. Ehkä olisi pitänyt vaan jättää se mekko ostamatta. Ja ihanat mustat korkokenkäni, äidin lahjaksi ostamat. Nyt jokainen nahan narahdus huutaa kenkien alkuperää.

Äidin jäljiltä tyhjäksi jäävä asunto. Ehdotettiin, että minä muuttaisin sinne. Kolme kertaa isompaan ja puolta halvempaan kuin nykyinen, pian varmaan putkiremontin allekin jäävä asuntoni. Tiskikone ja takapiha kuulostivat kivalta, mutta olisiko siinä kuitenkin liikaa muistoja. Ja toisaalta taas asunto jäisi muuten pääosin tyhjilleen, isä kun asuu käytännön pakosta suurimman osan ajastaan maatilalla.

Ja niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen. En vaan jaksa päättää, mitä ruokaa laittaisin, joten helpompi on jättää syömättä. Vesilasin täyttäminenkin tuntuu turhalta puuhalta. Tällä kertaa tuntuu, että kyse ei ole edes mulle ominaisesta itsesäälistä. En vaan jaksa.

En ole missään kohtaa kuvitellut, että en jossain kohtaa joutuisi luopumaan omasta äidistäni, mutta jotenkin sitä silti oletti, että tämä päivä olisi vasta joskus kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa. Välillä olen rauhallinen ja sitten se iskee taas. Mutta sen kanssa pitää nyt elää.

Salama kirkkaalta taivaalta

Aamulla ajattelin kirjoittaa sairauksista ja kuolemasta. Syvällistä ja synkkää. En kuitenkaan viitsinyt, koska kaikki oli hyvin. 

Töissä päätin hetken mielijohteesta kerrata perintöverotusta. Kiinnosti, koska joku kaukainen lapseton sukulainen oli kuollut.

Juuri ennen töistä lähtöä veli laittoi viestin ja pyysi poikkeamaan heillä kotimatkalla. Ok, kiva!

Not so much. 

Kotimatkalla sain puhelun, jossa varmistettiin että varmasti olen menossa sinne veljelle. Uutisia, joita ei puhelimessa kerrota, ainakaan ihmiselle, joka istuu auton ratin takana. Hälytyskellot soi ja sain melkein paniikkikohtauksen. Kaasu pohjaan.

Mun äiti kuolee tänään. Huomenna piti päästä sairaalasta kotiin.

Hoitovirhe.

Ps. Klisee tosiasia. Muutaman viimeisen vuoden aikana, teininagstin mentyä lopullisesti ohi, äidistä tuli paras ystäväni. Voitiin puhua kaikesta. Mä en kestä. :(

Parisuhteista

Tämänkertaisen blogihiljaisuuden taustalla on ollut pohdinta parisuhteista. Ja tämä teksi on siis nimenomaan näin sinkkunäkökulmasta.

Nykyaikana trendi tuntuu olevan "mitä nuorempana, sitä parempi". Seurustellaan, muutetaan yhteen, perustetaan perhe. Ok, eihän siinä mitään pahaa ole. Mutta miksi ihmeessä 25-vuotias sinkku saa osakseen sääliviä katseita?! Pitääkö nykymaailmassa tosiaan kaikkien pariutua jo nuorena?

Itse taidan kuulua sitoutumiskammoisten ryhmään. Olen seurustellut, monesti, vakavastikin. Jopa perheen perustaminen on ollut ajankohtaista. Mutta tosiasiassa nautin itsenäisestä elämästä liikaa pystyäkseni ajattelemaan sitoutumista vakavasti. Ja mitä pidempään asun vain kissa seuranani, sitä kamalammaksi tulee ajatus asumisesta toisen ihmisen kanssa. Yksin olen vastuussa vain itselleni. Ehkä olen itsekäs, koska tykkään vapaudestani.

Erilaiset sukujuhlat ovat kauheita tilaisuuksia pariutumattomalle ihmiselle. Olen sinkku omasta tahdostani - omasta valinnastani. Monien sukulaisten silmissä olen kuitenkin jo 25-vuotiaana vanhapiika!

Säälivät katseet ja vähemmän hienovaraiset kyselyt puuttuvan poikaystävän perään suututtavat. Ne serkut sun muut, jotka ovat ymmärtäneet pariutua ajallaan, saavat osakseen hymyjä ja nyökkäilyjä. Heidät hyväksytään joukkoon, heitä kohdellaan eri tavalla - minä olen vanhempieni jatke, kumppaniton, vanhapiika. Entäpä sitten juhlapyhät, joita vietetään suvun voimin? Perheellisillä on oikeus todeta tähän haluavansa viettää pyhän ihan oman perheen kesken. Luoda oma perinteitä. Jopa pariskunnat voivat vedota omien perinteiden luomiseen. Mitäs sinkku sitten? Sinkkuhan viettää tilaisuudet vanhempiensa jatkeena. Tottakai. Eihän hänellä voi parempiakaan suunnitelmia olla, ei.

Tätäkö on pakko kestää aina siihen asti, että ympäristön painostuksesta on valmis luopumaan vapaudestaan? Vai pitäisikö sitä vain tokaista utelijoille, että poikaystävän "puutteesta" huolimatta elämästäni ei suinkaan puutu sitä sutinaa saatika romantiikkaa. Olen sinkku, en häpeissäni. Ugh.

Ps. Teksti ei katkerasta sävystään huolimatta tule katkeran vanhanpiian näppäimistöltä! Sarkasmi on ystäväni.

Aika on rahaa

Viime aikoina, tarkalleen viimeisen viiden viikon ajan, olen pohtinut paljon ekologisuutta, säästäväisyyttä ja mukavuudenhalua. Viisi viikkoa siksi, että aloittamani työ herätti tämän pohdinnan mielessäni.

Kuljen töihin bussilla. Tavallinen 8-16 työaika, vaikkakin liukuva sellainen, tarkoittaa kohdallani sitä, että herään joskus puoli kuuden jälkeen ja kotoa lähden 6:50. Töissä olen yleensä himpun ennen kahdeksaa, töistä lähden siinä vartin yli neljä, ellen jää "ylitöihin". Normipäivänä olen kotona joskus puoli kuuden ja kuuden välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että työmatkoihini kuluu normaalipäivänä aikaa lähes kaksi ja puoli tuntia. Kuulostaako kohtuuttomalta, kun kyseessä on 14 kilometrin matka kaksi kertaa päivässä?

Bussilla kulkeminen on halpaa ja ekologista. Bussissa istumani ajan voin viettää vaikkapa kuuntelemalla audiokirjoja, minkä lisäksi rahaa jää runsaasti käytettäväksi muuhunkin kuin arjen välttämättömyyksiin. Mutta silti siellä takaraivossa nalkuttaa ääni, joka muistuttaa oman auton nopeudesta verrattuna julkiseen liikenteeseen. 20 minuuttia autolla, parhaimmillaan (tai pahimmillaan) yli tunti, jopa puolitoista, bussilla.

Vakaumukseni säästää sekä luontoa että omaa rahapussiani horjuu. Illalla kotiutuessa ketutus on suunnaton ja ajatukset pyörivät vain seuraavan aamun bussirumbassa, vaikka tosiasiassa muuten viihdyn töissä hyvin. Se matka vaan rasittaa. Kohtuuttomasti. Olen pihi, mutta tässä kohtaa tuntuu, että mukavuudenhalu voittaa sen pihiyden. Tai ehkä käytännöllisyys. Olenhan alalla, jolla joustavuus on elinehto. Työt pyörivät kuukausittaisella syklillä, ja kun kiire iskee, ei bussien aikataulujen pohtimiselle ole sijaa.

Tahdon auton. Pieni osa minusta on häpeissään siitä, että luovutan bussimatkustamisen suhteen JO nyt, mutta se käytännöllinen puoli muistuttaa minua edellisestä työpaikastani. Kuljin tällöinkin bussilla, ja matkoihin kului puolen vuoden ajan kaksi ja puoli tuntia päivässä. Ehkä en siis olekaan heikko. Ainoastaan ihminen, joka uskoo vakaasti siihen, että autolla säästämäni aika on sen käyttöön kuluvan rahan arvoinen.

Ja auton myötä siirtyy sitten ne sohvanhankkimishaaveet. :D

Muistoissa

Kissa-aiheinen draama jatkukoon vielä tänään.

Tasan vuosi sitten oli toiseksi kamalin päivä tähän astisen elämäni aikana. Silittelin Essiä eläinlääkärin yrittäessä tehdä työtään. Essin hengitys katkeili, yhtäkään hyvää suonta verikoetta varten ei ollut löytyä ja nukutuskaan ei jostain syystä tehonnut. Näin ja tunsin pienen kissani pelon. Jälkeenpäin kuulin, että olisin muutaman viikon, tai jopa päivän sisään saattanut tulla kotiin vain löytääkseni Essin kuolleena.

10.3.2010 19.29, istuin autossa silmät kyynelien sumentamina. Lähetin veljelleni tekstiviestin, "Essi lopetettiin :( " ja seuraavat kaksikymmentä minuuttia istuin hiljaa, niiskuttaen ja yrittäen torjua äitini lohdutukset. Haava oli liian tuore. Essin kuljetuskoppa nökötti takapenkillä, tyhjänä.

Kotiin päästyäni sammutin kännykän ja vedin kaikki verhot kiinni, istuin pilkkopimeässä sohvalla ja itkin. Tuntitolkulla. Varmaan olisin jo kaivannut jotain nesteytystä, varsinkin kun sama meno jatkui seuraavana päivänä. Mutta järjellä ei ole mitään asiaa silloin, kun ihminen oikeen rypee itsesäälissään. Ja näinhän minä nimenomaan tein. Surin, ja luonteelleni ominaisesti ruokin samalla suruani. Kesti kuukausia ennen kuin pystyin puhumaan Essistä itkemättä. Ehkä jotain toista olisi saattanut nolottaa lähestulkoon ääneen parkuminen samalla, kun koittaa selittää miksi oppari ei edisty tai uusintatentin uusintakin jää suorittamatta. Ei minua.

Kuka väittääkään, että lemmikit ovat vain eläimiä, sietäisi saada kuonoonsa. Vuosien hoitamisen ja huolehtimisen jälkeen luopuminen on paljon vaikeampaa kuin jos kyseessä olisi "vain" eläin. Itse ainakin rinnastin kokemuksen lapsen menettämiseen, molemmat mielestäni yhtä tuskallisia. Mutta toisaalta ihmiset ovat erilaisia, kaikki yksilöitä. Toiset kiintyy enemmän kuin toiset, suorastaan naurettavuuksiin asti. Itse kuulun kai tähän ryhmään.

Mulla pahin suru helpotti vasta, kun hain Niiskun kotiin. Nyt voin taas muistella Essiä, ilman että jokainen muisto tuo kyyneleet silmiin. Vaikka ne pahimmat viimeiset kuukaudet ei vielä olekaan yhtä kevyttä muisteltavaa, on Niiskulla silti ollut suorastaan terapeuttinen vaikutus.

Essi, suloinen temperamenttinen rämäpää. Diivojen diiva ja huolehtivainen mussukka. Ikävä on, mutta ainakaan et enää kärsi. ♥