Sivut

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Mistä tunnet sä ystävän?

Tosiystävä lainaa rakkaan laukkunsa toiselle hautajaisiin.





Vaikka ehkä siihen ystävyyteen voi kuulua jotain muutakin... ;)

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Sano se kukkasin






Viime viikolla olin keskiviikon ja torstain saikulla. Tällä viikolla piipahdin tiistaina töissä, mutta keskittymiskyky oli sitä luokkaa, että päätin olla lopun tiistaita ja keskiviikon kanssa vielä kotosalla. Torstaina sain töissä kukkia. Ja ilmoituksen koeajan päättymisestä. "Että on yksi asia vähemmän stressata." Molemmat kauniita eleitä, mutta miksi ensimmäinen ajatukseni oli silti "äiti vakipaikasta".

No joo, ainakin kukat on kauniit! Ja onhan se turvattu työpaikkakin ihan jees. Työsopparin mukaan koeaika olisi jatkunut vielä kesäkuun puoleenväliin.

Mulle tuli tänään myös jotenkin tosi itsekäs olo. Tajusin unohtaneni keskiviikolle sopimani etsitään hautajaisvaatteita -treffit kokonaan. Se itsekäs olo tuli kuitenkin vasta siinä kohtaa, kun tajusin, että kyseinen ystäväni ei myöskään ole ottanut muhun yhteyttä tämän vuoksi. Ihmettelen. Oikeesti. Koska jotenkin musta tuntuu, että ystäväni tehtävä olisi kysyä minulta, onko kaikki hyvin, kun musta ei ole kuulunut. Tai niin minä ainakin tekisin (ja olen tehnyt) vastaavissa tilanteissa. Itsekästä? Ei kai! Eihän se maailma pyöri mun navan ympärillä, vaikka olo onkin vähän eksynyt.

Palaan siis nuuhkimaan nättejä kukkasiani ja pohtimaan huomista. Äidin syntymäpäivää ja sitä kuinka edellisenä vappuna äiti koitti opettaa mut tekemään munkkeja ja simaa. Ei ihan onnistunut, mutta kivaa oli.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Ihana, ahkera arki

Tarkoitus oli laittaa kuvallinen postaus vaihteluna tähän jatkuvaan masisfiilistelyryöpytykseen. Olen kuitenkin nyt pari päivää viettänyt Niiskun kanssa äidin kotona ja tietenkin se kameran piuha jäi omaan kotiin... Ei siis kuvia tälläkään kertaa.

Muuten sitten pitääkin hehkuttaa, että projektit ne tytön tiellä pitää!

Kaksi touhuamisen täyteistä päivää äidin luona (aina lipsahtaa suusta, vaikka eihän äiti siellä enää ole) takana, ja olo on paljon parempi kuin kotona istuessa ja ihmetellessä. Touhuaminen on selkeästi se mun juttu. Olen siivonnut, möbleerannut ja vaihtanut verhoja. Suunnitellut pihatöitä (vaikka mulla onkin viherpeukalo keskellä kämmentä) ja palvonut äidin 25 vuotta vanhaa astianpesukonetta. Vanha ja uskollinen, sitä se on. Ja ruma kuin mikä, mutta rumuudestaan huolimatta todellista arjen luksusta! Pyykkikoneen kanssa me ei sitten tullakaan toimeen.

Ja Niisku, Niisku ihmettelee. Ihmeellistä, miten paljon sitä tutkittavaa lääniä on, kun tähän asti toisen elämä on rajoittunut yksiöihin ja kaksioihin. Kai se kahden tason rivari on vähän eri asia. Ja onhan siellä toinenkin kissa asunut aikoinaan! Kummasti se Niiskukin on vallannut ihan samat nukkumapaikat kuin Essi vuosia sitten...

Lupaan kuvia ensi kerralla! Mutta nyt töiden pariin, kyllähän tässä tulikin jo sairaslomapäiviä vietettyä.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Pohdintaa

Olen henkeen ja vereen touhottaja. Suunnittelen, järjestän, touhuan. Ahdistuneena siivoan. Essin kuollessa tilannetta helpotti kuukauden sisään tapahtuva muutto. Ei ollut aikaa pysähtyä miettimään, vaan asiat piti saada järjestymään ajallaan.

Koti on nyt siivottu. Muutamat verhot pesty jo neljään kertaan, kun muu pyykki loppui kesken. Tiskit tiskattu. Imuroitu, puunattu. Mitäs nyt? Mihin siirtää kaikki ahdistus.

Rupesin miettimään tosissani äidin asuntoa. Tunnen suunnatonta syyllisyyttä sen vuoksi, mutta itsekin tajuan kuinka järkevää sinne olisi muuttaa. Mun oli joka tapauksessa tarkoitus siirtyä sinne äidin luokse evakkoon putkiremontin tullessa. Nyt evakko vaan olisi pysyvä ja aikaisemmin. Ja kuukauden irtisanomisaika nykyisestä pistää miettimään, kuinka kauan voin päätöksen kanssa viivytellä - parhaimmillaankin ehtisin muuttamaan vasta kesäkuussa. Ja tämä siis jos saisin päätöksen tehtyä pian (epätodennäköistä).

Meidän oli tänä kesänä tarkoitus tehdä pintaremonttia äidin luona. Pitkälti 80-luvun alkuperäisessä kunnossa oleva asunto kun kaipaa sitä kipeästi. Ehkä hautajaisten jälkeen pitääkin miettiä sitä pintaremonttia ihan eri mielellä. Projekti, jonka parissa puuhata. I-ha-naa. Maalia, tapettia, keittiön kaappia. Vaan pitäisikö nämäkin suunnitelmat nyt toteuttaa äidin maun mukaan, vai olisiko parempi käyttää omaa luovuutta, omaa makua. Plääh.

Tätä pyörittelen mielessä, tätä pohdin. Muuttaminen (taas) vaatisi paljon, erityisesti koska samalla pitäisi päättää mitä tehdä äidin tavaroille. Ajatteleminen tuntuu liian aikaiselta, tuskalliselta, mutta samalla siinä olisi mulle täydellinen keino käsitellä asiaa. Jos siis oma vahvuus riittää siihen. Mä olen meidän perheen siivoushullu, neuroottinen järjestelijä, tehokas ja nopea. Äiti aina kiitteli tätä minussa. Kuka siis parempi huolehtimaan siitä kaikesta setvimisestä? Ja oikeesti, mun sormet syyhyää jo. Ei sen takia, että pääsisin äidin tavaroista eroon, vaan sen takia, että pääsisin muistelemaan. 

Tämän kellon äiti sai isältäni kun synnyin, tämä sormus oli lahja, kun veljeni syntyi. Nämä olivat äidin lempiastioita ja tämä oli hänen ensimmäinen itse ostamansa ja kokoamansa huonekalu. Ja se jääkaappi, jonka äiti meni itsepäisyyttään ostamaan, vaikka viikkoa myöhemmin myönsi sen olevan ihan liian pieni.

Pelkkä muuttamisen ajatteleminen saa kuitenkin aikaan sen kauhean syyllisyyden hyökyaallon. Ajattelevatko kaikki, että olen itsekäs ja pinnallinen, kun ajattelen näitä asioita? Olenko itsekäs ja pinnallinen? Haluaisin ajatella olevani realisti. Käytännöllinen. Ja myös tunnen itseni. Mulle koti on jotain hyvin tärkeää, enkä voi kuvitella, että lapsuudenkotini jäisi ihan tyhjilleen. Paljon ihania, onnellisia muistoja ja haaveita. Siellä kodissa alkaneita perinteitä. Ja sitä rakkautta. Kotihiiri minussa on innoissaan, mutta se äidittömäksi jäänyt tytär epäröi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Värssyjä

Me mietittiin tänään muistokirjoituksia. Top kolmoseen päässeet värssyt olivat kaikki kauniita, mutta veljeni ja minä tahdotaan muistaa ne hyvät asiat ennemmin kuin ikävä. Viimeinen voitti.

Niin äkkiä elo sammua voi,
ei kohtalon kellot edellä soi.
Ei läheisinkään arvaa, ei nää,
miten lähellä onkaan määränpää.

Ei lähtöäsi todeksi uskoa vois,
sait äkkiä kutsun luotamme pois.
Näin saapui suru ilmoittamatta,
katkesi elämä odottamatta.
Vain muistot ja rakkaus jäljellä on,
ja ikävä niin pohjaton.

Onnellinen oli aikamme yhteinen
Kultana välkkyy sarja muistojen
Kiitämme lämmöstä rakkauden
Ja turvasta käsivarsien.

Äiti tuskin lukee mun blogia (heh), mutta toivon silti hänen tietävän, kuinka hirveän kiitollisia veljeni ja minä ollaan kaikesta. ♥

Lasken kukat arkulle veljeni perheen kanssa, me nuoret yhdessä. Hautajaiset on 14. toukokuuta - viisi päivää mun synttärien jälkeen, päivän veljeni syntymäpäivän jälkeen. Äiti itse olisi täyttänyt 56 vuotta vappuaattona. Meillä kevät on aina ollut juhlakausi - aika ironista, eikös?

Kiitos vielä kaikille edellisiin postauksiin kommenttinsa jättäneille! ♥ Mulle kirjoittaminen on aina ollut keino käsitellä asioita, tällä kertaa vielä tavallista enemmän. Puhuminen tuntuu liian aikaiselta ja ehdottomasti liian vaikealta. Vaikka tänään pystyinkin juttelemaan yli tunnin puhelimessa siitä, miten uskomaton ihminen äiti oli. Itkemättä.

Ja hei, nyt mä jo tykkään siitä mekosta ja niistä kengistä. Äitikin olisi tykännyt. Ne on meinaan aikas kauniit.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Päätä, päätä jo!

En ole koskaan ennen joutunut vastaavaan tilanteeseen. Olen menettänyt ihmisen, joka on ollut rinnallani koko 25-vuotisen elämäni ajan. Ilossa ja surussa.

Eilen en kunnolla tajunut, mitä asia pitää sisällään. Keskityin vain siihen hetkeen, hyvästien jättämiseen. Puristin äidin kättä ja toistin kuinka rakas hän on. Vaikka sanoivatkin, ettei äiti mitään kuule tai ymmärrä. Äitiä ei enää ollut. Kuitenkin tahdoin uskoa, että jossain siellä syvällä oli joku vielä kuuntelemassa.

Tänään äiti nukkui pois aamukahdeksalta. Haluan uskoa, että parempaan paikkaan. Ja haluan myös uskoa, että vielä me tavataan. Mutta mitäs sitä ennen.

Päätöksentekoa. Perkele. (Anteeksi.)

Mun ei tarvitse järjestää mitään, hautajaisetkin on jo sovittu. Mutta silti täytyy ajatella fiksusti, tehdä päätöksiä. Sanotaan, että ei mitään kiirettä - seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että onhan asioilla vähän kiire. 

Ja tässä kohtaa tosissani kirosin koulutustani. Neljä vuotta sitten en olisi tuhlannut ajatustakaan perinnölle, nyt se kolahti heti aamusta mieleen. Perintö. Sekin kuulostaa kirosanalta. Ja perintöverotus sitten... Vanhemmillani on maatila metsineen ja peltoineen, puolet siitä siirtyy nyt mulle ja veljelleni. A-P-U-A.

Hautajaiset ja vaatteet. Muutama viikko sitten ostin kaksi ihanaa mekkoa, sinisen ja mustan. Naureskelin äidin kanssa, että pitäisiköhän se musta säästää parempaan käyttöön - jos vaikka joku iäkäs sukulainen kuolee tänä vuonna. Ehkä olisi pitänyt vaan jättää se mekko ostamatta. Ja ihanat mustat korkokenkäni, äidin lahjaksi ostamat. Nyt jokainen nahan narahdus huutaa kenkien alkuperää.

Äidin jäljiltä tyhjäksi jäävä asunto. Ehdotettiin, että minä muuttaisin sinne. Kolme kertaa isompaan ja puolta halvempaan kuin nykyinen, pian varmaan putkiremontin allekin jäävä asuntoni. Tiskikone ja takapiha kuulostivat kivalta, mutta olisiko siinä kuitenkin liikaa muistoja. Ja toisaalta taas asunto jäisi muuten pääosin tyhjilleen, isä kun asuu käytännön pakosta suurimman osan ajastaan maatilalla.

Ja niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen. En vaan jaksa päättää, mitä ruokaa laittaisin, joten helpompi on jättää syömättä. Vesilasin täyttäminenkin tuntuu turhalta puuhalta. Tällä kertaa tuntuu, että kyse ei ole edes mulle ominaisesta itsesäälistä. En vaan jaksa.

En ole missään kohtaa kuvitellut, että en jossain kohtaa joutuisi luopumaan omasta äidistäni, mutta jotenkin sitä silti oletti, että tämä päivä olisi vasta joskus kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa. Välillä olen rauhallinen ja sitten se iskee taas. Mutta sen kanssa pitää nyt elää.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Salama kirkkaalta taivaalta

Aamulla ajattelin kirjoittaa sairauksista ja kuolemasta. Syvällistä ja synkkää. En kuitenkaan viitsinyt, koska kaikki oli hyvin. 

Töissä päätin hetken mielijohteesta kerrata perintöverotusta. Kiinnosti, koska joku kaukainen lapseton sukulainen oli kuollut.

Juuri ennen töistä lähtöä veli laittoi viestin ja pyysi poikkeamaan heillä kotimatkalla. Ok, kiva!

Not so much. 

Kotimatkalla sain puhelun, jossa varmistettiin että varmasti olen menossa sinne veljelle. Uutisia, joita ei puhelimessa kerrota, ainakaan ihmiselle, joka istuu auton ratin takana. Hälytyskellot soi ja sain melkein paniikkikohtauksen. Kaasu pohjaan.

Mun äiti kuolee tänään. Huomenna piti päästä sairaalasta kotiin.

Hoitovirhe.

Ps. Klisee tosiasia. Muutaman viimeisen vuoden aikana, teininagstin mentyä lopullisesti ohi, äidistä tuli paras ystäväni. Voitiin puhua kaikesta. Mä en kestä. :(

Silloin joskus

Viime viikot on menneet sellaisen masiksen parissa, että koitan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja piristyä. Kirjoitin jo pitkät pätkät mieltä vaivanneista asioista, mutta rohkeus ei riittänyt julkaisuun. Aihe on ihan liian henkilökohtainen.

Laitanpa tähän sen sijaan blogin perimmäisen, pinnallisen aihepiirin mukaisia kuvia miun edellisestä asunnosta silloin, kun kuvittelin sen vielä olevan ihan vaan väliaikaispaikka, max. puol vuotta. Oli muutes aika karua ja inhosin kotona olemista...






Koomista tuossa on se, että olen noin kahdeksanvuotiaasta asti ollut ihan höpsönä kaikkeen sisutamiseen viittaavaan, mutta tuo asunto herätti alusta lähtien lähinnä vaan inhoa. Halusin äkkiä pois, mutta pakko tuolla oli asua. Kestin karua ilmettä melkein vuoden, ennen kuin se sisäinen esteetikko nosti päätänsä.

Ja juu, nämä kuvat on otettu ajalta ennen kuin sisänen valokuvaajani koki minkäänlaista herätystä. :D Karmivia on!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Hiljaisuus

Erittäin läheinen ihminen on kolmatta kertaa sairaalassa lyhyen ajan sisällä. Epätietoisuus ja huoli on suuri. Ja mulla inspiraatio - ihan ymmärrettävästi - kateissa. Palailen aktiivisempaan blogsutteluun, kunhan inspiraatio taas löytyy. On se sitten huomenna tai kuukauden päästä...

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Parisuhteista

Tämänkertaisen blogihiljaisuuden taustalla on ollut pohdinta parisuhteista. Ja tämä teksi on siis nimenomaan näin sinkkunäkökulmasta.

Nykyaikana trendi tuntuu olevan "mitä nuorempana, sitä parempi". Seurustellaan, muutetaan yhteen, perustetaan perhe. Ok, eihän siinä mitään pahaa ole. Mutta miksi ihmeessä 25-vuotias sinkku saa osakseen sääliviä katseita?! Pitääkö nykymaailmassa tosiaan kaikkien pariutua jo nuorena?

Itse taidan kuulua sitoutumiskammoisten ryhmään. Olen seurustellut, monesti, vakavastikin. Jopa perheen perustaminen on ollut ajankohtaista. Mutta tosiasiassa nautin itsenäisestä elämästä liikaa pystyäkseni ajattelemaan sitoutumista vakavasti. Ja mitä pidempään asun vain kissa seuranani, sitä kamalammaksi tulee ajatus asumisesta toisen ihmisen kanssa. Yksin olen vastuussa vain itselleni. Ehkä olen itsekäs, koska tykkään vapaudestani.

Erilaiset sukujuhlat ovat kauheita tilaisuuksia pariutumattomalle ihmiselle. Olen sinkku omasta tahdostani - omasta valinnastani. Monien sukulaisten silmissä olen kuitenkin jo 25-vuotiaana vanhapiika!

Säälivät katseet ja vähemmän hienovaraiset kyselyt puuttuvan poikaystävän perään suututtavat. Ne serkut sun muut, jotka ovat ymmärtäneet pariutua ajallaan, saavat osakseen hymyjä ja nyökkäilyjä. Heidät hyväksytään joukkoon, heitä kohdellaan eri tavalla - minä olen vanhempieni jatke, kumppaniton, vanhapiika. Entäpä sitten juhlapyhät, joita vietetään suvun voimin? Perheellisillä on oikeus todeta tähän haluavansa viettää pyhän ihan oman perheen kesken. Luoda oma perinteitä. Jopa pariskunnat voivat vedota omien perinteiden luomiseen. Mitäs sinkku sitten? Sinkkuhan viettää tilaisuudet vanhempiensa jatkeena. Tottakai. Eihän hänellä voi parempiakaan suunnitelmia olla, ei.

Tätäkö on pakko kestää aina siihen asti, että ympäristön painostuksesta on valmis luopumaan vapaudestaan? Vai pitäisikö sitä vain tokaista utelijoille, että poikaystävän "puutteesta" huolimatta elämästäni ei suinkaan puutu sitä sutinaa saatika romantiikkaa. Olen sinkku, en häpeissäni. Ugh.

Ps. Teksti ei katkerasta sävystään huolimatta tule katkeran vanhanpiian näppäimistöltä! Sarkasmi on ystäväni.