Pohdintaa

Olen henkeen ja vereen touhottaja. Suunnittelen, järjestän, touhuan. Ahdistuneena siivoan. Essin kuollessa tilannetta helpotti kuukauden sisään tapahtuva muutto. Ei ollut aikaa pysähtyä miettimään, vaan asiat piti saada järjestymään ajallaan.

Koti on nyt siivottu. Muutamat verhot pesty jo neljään kertaan, kun muu pyykki loppui kesken. Tiskit tiskattu. Imuroitu, puunattu. Mitäs nyt? Mihin siirtää kaikki ahdistus.

Rupesin miettimään tosissani äidin asuntoa. Tunnen suunnatonta syyllisyyttä sen vuoksi, mutta itsekin tajuan kuinka järkevää sinne olisi muuttaa. Mun oli joka tapauksessa tarkoitus siirtyä sinne äidin luokse evakkoon putkiremontin tullessa. Nyt evakko vaan olisi pysyvä ja aikaisemmin. Ja kuukauden irtisanomisaika nykyisestä pistää miettimään, kuinka kauan voin päätöksen kanssa viivytellä - parhaimmillaankin ehtisin muuttamaan vasta kesäkuussa. Ja tämä siis jos saisin päätöksen tehtyä pian (epätodennäköistä).

Meidän oli tänä kesänä tarkoitus tehdä pintaremonttia äidin luona. Pitkälti 80-luvun alkuperäisessä kunnossa oleva asunto kun kaipaa sitä kipeästi. Ehkä hautajaisten jälkeen pitääkin miettiä sitä pintaremonttia ihan eri mielellä. Projekti, jonka parissa puuhata. I-ha-naa. Maalia, tapettia, keittiön kaappia. Vaan pitäisikö nämäkin suunnitelmat nyt toteuttaa äidin maun mukaan, vai olisiko parempi käyttää omaa luovuutta, omaa makua. Plääh.

Tätä pyörittelen mielessä, tätä pohdin. Muuttaminen (taas) vaatisi paljon, erityisesti koska samalla pitäisi päättää mitä tehdä äidin tavaroille. Ajatteleminen tuntuu liian aikaiselta, tuskalliselta, mutta samalla siinä olisi mulle täydellinen keino käsitellä asiaa. Jos siis oma vahvuus riittää siihen. Mä olen meidän perheen siivoushullu, neuroottinen järjestelijä, tehokas ja nopea. Äiti aina kiitteli tätä minussa. Kuka siis parempi huolehtimaan siitä kaikesta setvimisestä? Ja oikeesti, mun sormet syyhyää jo. Ei sen takia, että pääsisin äidin tavaroista eroon, vaan sen takia, että pääsisin muistelemaan. 

Tämän kellon äiti sai isältäni kun synnyin, tämä sormus oli lahja, kun veljeni syntyi. Nämä olivat äidin lempiastioita ja tämä oli hänen ensimmäinen itse ostamansa ja kokoamansa huonekalu. Ja se jääkaappi, jonka äiti meni itsepäisyyttään ostamaan, vaikka viikkoa myöhemmin myönsi sen olevan ihan liian pieni.

Pelkkä muuttamisen ajatteleminen saa kuitenkin aikaan sen kauhean syyllisyyden hyökyaallon. Ajattelevatko kaikki, että olen itsekäs ja pinnallinen, kun ajattelen näitä asioita? Olenko itsekäs ja pinnallinen? Haluaisin ajatella olevani realisti. Käytännöllinen. Ja myös tunnen itseni. Mulle koti on jotain hyvin tärkeää, enkä voi kuvitella, että lapsuudenkotini jäisi ihan tyhjilleen. Paljon ihania, onnellisia muistoja ja haaveita. Siellä kodissa alkaneita perinteitä. Ja sitä rakkautta. Kotihiiri minussa on innoissaan, mutta se äidittömäksi jäänyt tytär epäröi.