En ole koskaan ennen joutunut vastaavaan tilanteeseen. Olen menettänyt ihmisen, joka on ollut rinnallani koko 25-vuotisen elämäni ajan. Ilossa ja surussa.
Eilen en kunnolla tajunut, mitä asia pitää sisällään. Keskityin vain siihen hetkeen, hyvästien jättämiseen. Puristin äidin kättä ja toistin kuinka rakas hän on. Vaikka sanoivatkin, ettei äiti mitään kuule tai ymmärrä. Äitiä ei enää ollut. Kuitenkin tahdoin uskoa, että jossain siellä syvällä oli joku vielä kuuntelemassa.
Tänään äiti nukkui pois aamukahdeksalta. Haluan uskoa, että parempaan paikkaan. Ja haluan myös uskoa, että vielä me tavataan. Mutta mitäs sitä ennen.
Päätöksentekoa. Perkele. (Anteeksi.)
Mun ei tarvitse järjestää mitään, hautajaisetkin on jo sovittu. Mutta silti täytyy ajatella fiksusti, tehdä päätöksiä. Sanotaan, että ei mitään kiirettä - seuraavassa lauseessa kuitenkin todetaan, että onhan asioilla vähän kiire.
Ja tässä kohtaa tosissani kirosin koulutustani. Neljä vuotta sitten en olisi tuhlannut ajatustakaan perinnölle, nyt se kolahti heti aamusta mieleen. Perintö. Sekin kuulostaa kirosanalta. Ja perintöverotus sitten... Vanhemmillani on maatila metsineen ja peltoineen, puolet siitä siirtyy nyt mulle ja veljelleni. A-P-U-A.
Hautajaiset ja vaatteet. Muutama viikko sitten ostin kaksi ihanaa mekkoa, sinisen ja mustan. Naureskelin äidin kanssa, että pitäisiköhän se musta säästää parempaan käyttöön - jos vaikka joku iäkäs sukulainen kuolee tänä vuonna. Ehkä olisi pitänyt vaan jättää se mekko ostamatta. Ja ihanat mustat korkokenkäni, äidin lahjaksi ostamat. Nyt jokainen nahan narahdus huutaa kenkien alkuperää.
Äidin jäljiltä tyhjäksi jäävä asunto. Ehdotettiin, että minä muuttaisin sinne. Kolme kertaa isompaan ja puolta halvempaan kuin nykyinen, pian varmaan putkiremontin allekin jäävä asuntoni. Tiskikone ja takapiha kuulostivat kivalta, mutta olisiko siinä kuitenkin liikaa muistoja. Ja toisaalta taas asunto jäisi muuten pääosin tyhjilleen, isä kun asuu käytännön pakosta suurimman osan ajastaan maatilalla.
Ja niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen. En vaan jaksa päättää, mitä ruokaa laittaisin, joten helpompi on jättää syömättä. Vesilasin täyttäminenkin tuntuu turhalta puuhalta. Tällä kertaa tuntuu, että kyse ei ole edes mulle ominaisesta itsesäälistä. En vaan jaksa.
En ole missään kohtaa kuvitellut, että en jossain kohtaa joutuisi luopumaan omasta äidistäni, mutta jotenkin sitä silti oletti, että tämä päivä olisi vasta joskus kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa. Välillä olen rauhallinen ja sitten se iskee taas. Mutta sen kanssa pitää nyt elää.
