Pelko

Takana vaihteeksi taas sairaalapäivä. Olen siitä onnekas, että elämäni ensimmäiset kaksikymmentä vuotta selvisin tasan kahdella sairaalakerralla. Muksuna paha keuhkokuume (viikko sairaalassa) ja siinä vajaa kakskymppisenä vielä pahempi mononukleoosi (taas viikko sairaalassa). Kumpikin kerta omalla tavallaan hirveä, koska jotenkin en osannut tällöinkään suhtautua mitenkään erityisen luonnollisesti kyseisiin paikkoihin tai lääkäreihin. Lapsena toki saakin pelätä, mutta tunnustan kyllä pelänneeni siinä kakskymppisenäkin (asiaanhan ei mitenkään liity se, että nieleminen ja jopa hengittäminen oli vaikeaa). Sinänsä ehkä hassu juttu, koska äitini oli kuitenkin kyseisen alan ammattilaisia, ja olen tavallaan elänyt sairaalaympäristön "keskellä" lapsesta lähtien. Kuunnellut juttuja, käynyt äidin työpaikalla jne.

No mutta, jos nuo omakohtaiset kokemukset olivat mielestäni vaikeita silloin aikoinaan, niin kaikki muuttui vielä pahemmaksi aika lailla tasan kaksi vuotta sitten. Huhtikuun 20. päivä vuonna 2011. Se päivä, kun mun nuoruus taisi tosissaan loppua ja siirryin kalkkisten kastiin. Aikuistuin kyllä jo nuorena ja omaan kotiinkin muutin 18-vuotiaana, mutta kyllä se tietty nuoren viattomuus (hyväuskoisuus?) silti kulki - onneksi - mukana pidempään. Mutta äidin kuollessa koin yllättäen tulleeni pakotetuksi ns. perheen vastuulliseksi aikuiseksi.

Ja se sairaalajuttu? Mä en tänä päivänä pysty astumaan niistä ovista sisään tuntematta ihan järjetöntä pelkoa. Näkemättä silmissäni äitiäni siten, kun hänet näin viimeisen kerran hyvästellessäni. Muistan jokaisen yksityiskohdan niiltä päiviltä. Ja pelkään. Tiedän tasan tarkkaan, että ihmiset sairaaloissa ON ammattilaisia. He tekevät työnsä hyvin. Mutta virheitä tapahtuu, ja meidän lähiperheeseen on osunut jo kaksi hoitovirhettä samassa sairaanhoitopiirissä parin vuoden sisään. Mulla on jatkuva pelko, että jos mä joudun sinne, mä en hengissä lähde ulos. Olisin virhe numero kolme. On vaikeaa olla itkemättä niiden muistojen keskellä. On mahdotonta olla pelkäämättä, vaikka kuinka toistaa niitä järkiasioita mantroina mielessään. Ja harjoitus ei tunnu tässä pelkoasiassa toimivan siedätyksenä, kuten olen nyt päässyt toteamaan.

Ja kun nyt kerran synkistellään. Kävin katsomassa äitiä sairaalassa päivää ennen hänen kuolemaansa. Hän kertoi pääsevänsä parin päivän päästä kotiin, harmitteli vaan kun hänet oli painostettu erääseen tutkimukseen ennen kotiuttamista. Mä kerroin löytäneeni tosi kivan mustan mekon erään vanhan sukulaisen hautajaisiin. Äiti kertoi päättäneensä hakeutua eläkkeelle. Mä sanoin, että varmasti hyvä idea jos hänestä siltä tuntui, mutta riittäisihän kertynyt eläke varmasti. Äiti vastasi naureskellen, että eiköhän se sen aikaa riitä, mitä hänen elämäänsä on jäljellä. Seuraavana päivänä äiti kuoli tutkimuksessa tehtyyn virheeseen.

Pyydän anteeksi ja kiitän, jos luit tänne asti. Jotain kevyempää seuraavalla kerralla. :)

Pellavaa osa 2

Hyvin nukuttu yö ja sitä rataa...Pakko se on vielä makustella aamutunnelmia! :) Ja kyllä, ehdottomasti liputan pellavalakanoille. Se ryppyisyys ja pehmeys yhdistettynä pieneen karheuteen. Samalla toiveissa on, että pellava olisi hieman karvaystävällisempi vaihtoehto kuin peruspuuvilla, johon kolmikon jälkeensä jättämät karvat tuntuvat tarttuvan kuin täi tervaan... Mutta sen näkee sitten aikanaan. 

En malta odottaa iltaa, kun pääsee taas kömpimään lakanoiden väliin! ;)

Ps. Kuka tietäisi, mihin olen jemmannut kamerani? Kännykkäkuvat alkaa pikkuhiljaa masentaa... :D

Pellavaa

Kaikki varmaan tietää ne kaiketi supersuositut H&M pellavalakanat? No meikä lämpenee muotijutuille hitaasti, mutta nyt päätin hankkia kyseiset lakanat itsekin. Ja härregyyd mitkä testitirsat!! Luxusfiilis!

Myös Frida arvostaa. Ja muutkin.

Lakananvaihtotohinassa myös sänky siirtyi takaisin tutummalle paikalleen. Tämä osana suurta verhodilemmaani, joka on suoraa seurausta kroonisesta unettomuudesta. Makuuhuoneen kun pitäisi olla pilkkopimeä, mutta samalla kaipailen kepeää verhotonta ilmettä. Vaan milläs saat molemmat yhtä aikaa.

Huomenna onkin näiltä tiimoilta tapaaminen verhosuunnittelijan kanssa. Mielenkiinnolla odotan vastaako hänen ajatuksensa omaa aika selvää näkemystäni ongelman ratkaisusta, vai onko hänellä kenties jokin paljon parempi idea!

Ps. Olisikohan sitä tänä kesänä tarpeeksi kunnossa makkariremppaa ajatellen? Sävelet on jo aika selvät siltä osin.

Lötkö lauantai

Olen pyrkinyt pitämään yhden päivän viikosta täysin ilman töitä. Yleensä laiskottelu osuu lauantaille, ja niin myös nyt. Leipomista, telkkaria, neulomista ja kissoja... Ja vähän möbleeraustakin! ;) Mutta siitä taas toisella kertaa, nyt töiden pariin - mukavaa sunnuntaita!

Terveiset haudan takaa

Terppa! Onkohan kukaan muistanut meikäläistä edes kaipailla? :D 

No joka tapauksessa, tuosta vuodenvaihteesta on ollut semmoista puuroa ja sumua, että hyvä kun töistä on selvinnyt. Blogi ja harrastukset ovat olleet ihan toissijaisia asioita. Pötkötelty on ja kameran kuvakulmat ovat useimmiten osuneet vaan kissoihin. Kun ei kaaosta viitsi kuvata. Ja viimeisestä kuvasta näkyy, ettei näihin kotiharrastuksiin niin ole jäänyt aikaakaan (tai rahaa), kun oli pakko tehdä yksi kalliimpi hankinta (on muuten ihana!)...

Asioita kuitenkaan sen kummemmin avaamatta todettakoon, että tässä odotellaan kutsua erikoislääkärille (tai oikeestaan kirurgille) ja odotellessa jännitellään ja ihmetellään ja vähän (enemmänkin) kyllä pelätään. Elämä kuitenkin jatkuu (enkä heitä tähän mitään puujalkavitsiä!) ja lisääntynyt valo on saanut kiinnostuksen turhuuksiinkin taas heräämään. Josko tästä eteenpäin arkeen mahtuisi siis muutakin kuin töitä ja kotona pötköttelyä? Tällä tietenkin viittaan blogin herättelyyn... :)

Aurinkoista torstaita teille ja meille!