Ensimmäisen työpäivän jäljiltä päällimmäisenä tunteena on väsymys. En muista, koska olisin oikeasti ollut näin väsynyt. No oikeastaan ihan hiljan, mutta tällä kertaa olo on paljon dramaattisempi! Marraskuun jälkeen en ole töissä ollut enkä koulussa käynyt. Aikaiset aamuherätykset, jolloin siis on pitänyt jonnekin myös lähteä, ei pelkästään huomioida Niiskua ;) , ovat olleet harvassa. Miten tähän taas tottuu??
Kello 5:30. Herään, laitan itseni työkuntoon puolikoomassa. Syön aamupalaa Niisku kainalossa kehräten. Erehdyn lähtemään töihin liian vähissä vaatteissa. Ja sitä pakkastahan oli -24 astetta. Okei, huomenna aamulla tiedän, että kolme kerrosta vaatteita pitkän toppatakin alla EI ole tarpeeksi, jos aamu sisältää noin 15 minuuttia seisoskelua ja toisen 15 minuuttia korkealla, tuulisella kohdalla kävelyä. Onneksi virheistä voi aina oppia.
Myös töissä on kylmä, joten taidan lisätä sen neljännen vaatekerran päälleni. Oikeesti. Mutta muuten ihanan rauhallista. Semmoinen viiden toimiston toimitilapaikka, tiedättekö? Kaikki pieniä yrityksiä. Useimmat oikeastaan yhden miehen. Meitä on kolme, ja yläkerrassa kaikuu kahden simpsakan nuoren naisen järjettömän korkeat korot. Se ääni ärsyttää. Pahasti. Kaikuu koko rakennuksessa.
Työpisteeni edessä on ikkunoita kaksin kappalein. Pitkälti kirkasta valkoista hankea ja jokin toinen, vähän teollisuusmaisempi rakennus. Aurinko paistaa, jopa liian kanssa. :D Päätetyö ei onnistunut verhot auki. Mutta hei, mulla on työpiste! Jossa raikaa suomipop.
Perehdyttäminen on kiva juttu, mutta sekin on mahdollista toteuttaa liian hitaasti. Omasta mielestäni olen aika nopea oppimaan. Sen lisäksi inhoan olkapään takana kyttäämistä - hermostun ja teen herkemmin virheitä. Ja tykkään haasteista, uuden oppimisesta, tekemisestä. Aikainen aamuherätys ja hidas perehdyttäminen meinasi viedä mehut pois jo puolilta päivin. Toivottavasti huomenna on nopeampitempoista! Vaikka oli tämäkin päivä ihan positiivinen kokemus, mitä nyt yritän harjoittaa tervettä kriittisyyttä. :)
Työmatka on pitkä, ja jos bussit eivät työmatkan aikana ajaisi monien bensa-asemien ohi, ottaisin auton varmaan käyttöön saman tien. Näillä bensan hinnoilla tyydyn hykertelemään tyytyväisenä ajatellessani nuorison halpoja kuukausikortteja (jopa toukokuuhun asti, sitten olen kai virallisesti vanha!) ja kuunnellessani pirtsakkaa musiikkia upouudella mp3-soittimellani. Noin tunti suuntaansa, kahdella bussilla on kuitenkin omiaan väsyttämään. Ja kun iltapäivällä missaa sen kotiin menevän bussin puolella minuutilla, ketuttaa (tätä piti sensuroida, meinasi tulla paha sana!). Vuorossa siis puoli tuntia Sokos Herkun iltapäiväruuhkassaa. Mutta aggressiivisten kanssaihmisten käytöksestä huolimatta olin vielä kotiin päästyänikin aika hyvällä mielellä!
Saapuessani kotiin 17:45 laskeskelin, että mulla on illan aikana 4 tuntia omaa aikaa, jos pyrin kymmeneltä nukkumaan. Nyt pitää opetella sanomaan ei. EI, en voi tulla auttamaan. EI, en ehdi lähteä kahville. Ellei siltä tunnu. Ei ole pakko venyä ja jaksaa, saan olla kotonakin, loikoa sohvalla Niisku mahan päällä, ja katsoa Desperate Housewivesia. Voin jättää tiskaamatta - tiskaan sitten viikonloppuna. Pyykitkin voi odottaa. Pääasia, että eväät tulee tehtyä! Tosiasiassa, itseni tuntien, järjetön morkkis odottelee kulman takana lähipiirin painostusta. Miten se on niin vaikeaa sanoa EI?
Joka tapauksessa, ihanaa opetella "aikuista" elämää. Tästä olen haaveillut suunnilleen koko opiskeluajan. :D Kelpaa mennä hyvillä mielin nukkumaan!
 |
| Niiskun ilkikurinen ilme. Tosiasiassa Niisku sai kuvanottohetkellä ensimmäistä kertaa elämässään herkkupalan. :D |
Ps. Pitäisi kai jossain kohtaa ottaa jotain uusia kuvia, kun viime aikoina on tullut kaivettua vaan vanhempia kuvia Niiskuttimesta. :D
Ja kiitos kaikille kommenteista edellisiin! Nyt heittäydyn laiskaksi, enkä jaksa kiittää yksilöllisesti. Mutta kiitos kuitenkin! :)
